Baaripuhetta: Kokemuksellinen tarina on vastustuskykyinen faktantarkistukselle

20.12.2017 toimitus

[box] Julkaisemme Baaripuhetta-sarjassa taustoittavia asiantuntijakolumneja niin faktantarkistukseen kuin julkiseen poliittiseen keskusteluun liittyen.[/box]

– Maria Mäkelä, Samuli Björninen ja Ari-Elmeri Hyvönen

> > _“Näin ei välttämättä ole tapahtunut, mutta tarina on kuitenkin monella tapaa tosi.”_ > >

Inhimillinen kulttuuri, kanssakäyminen ja ajattelu on aina perustunut merkittävältä osin tarinankerronnalle, mutta jokin suhteessamme kertomuksiin on muuttunut aivan lähiaikoina. Yksilötason _kokemuksellisista kertomuksista _on tullut hallitseva tiedon muoto. Nähdäksemme tämä on keskeinen elementti niin sanottujen “totuudenjälkeisten” piirteiden ymmärtämiseksi politiikassa ja laajemmin yhteiskunnassa.

Ilmiön keskiössä on kertomusmuodon ongelmallinen suhde tosiasioihin. Samalla kun poliittiset tai politisoituneet tahot syyttelevät toisiaan “narratiivien” sepittämisestä, sosiaalisen median kuningaslaji on “liikuttava tositarina”. Viekö _kerronnallistaminen _meitä kohti yhteisesti jaettavia faktoja vai niistä poispäin?[1] 

Milloin kyseessä on kertomus?

Kertomuksen tutkimuksessa yleisesti määritellään _prototyyppinen kertomus _– eli esitys, jonka lukija tai kuulija herkimmin mieltää kertomukseksi – sellaiseksi, että se:

  1. esittää tai simuloi rakenteen omaavan eli strukturoidun ajallisen jatkumon yksittäisistä tapahtumista;

  2. murtaa tai horjuttaa tarinan kertojan ja yleisön muodostamaa käsitystä tarinamaailmasta;

  3. välittää tietyn yksilön kokemuksen siitä, miltä tuntuu elää ja kokea tämä murtuma tai horjunta;

  4. on partikulaarinen eli esittää tietyn tapahtuman ja sisältää tarinamaailmaa rakentavia yksityiskohtia.

Tämä kognitiotieteisiin ja kertomuspsykologiaan pohjautuva määritelmä käy täysin yksiin esimerkiksi sosiaalisen median ja nykyjournalismin _tarinalogiikan _kanssa. Jaettavimpia – eli kerrottavimpia – juttuja ovat liikuttavat auttamistarinat ja mullistavat kääntymyskertomukset. Näissä yksityiskohtia on siroteltu tuomaan toden tuntua: esimerkiksi politiikassa suosittujen “leipäjonokertomusten” myötätuntoa herättävillä köyhillä  on yleensä “huonot hampaat” tai vähintään “kädessään Alepan muovikassi”.

Prototyyppinen kertomus voi välittää monenlaista tietoa, mutta ensisijaisesti se kertoo tarinan kertojan tai sankarin kokemuksen laadusta eli kvaliasta. Tarinamaailma rakentuu yksilölähtöisesti, kokemuksellisesti ja tulkinnallisesti valikoituneista yksityiskohdista.

Juuri tästä melko rajatusta “kertomuksesta” puhuvat myös politiikan spindoctorit ja liike-elämän tarinakonsultit, koska se on todistetusti tehokkain. Samat kognitiotieteen löydökset kertomusmuodon yhteyksistä muistiin ja tunteisiin löytyvät niin nykyaikaisen kertomuksen teorian oppikirjoista kuin konsulttien kalvoiltakin.

Esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt ja monet suomalaiset poliittiset vaikuttajat ovat viime vuosina vihkiytyneet tähän konsulttien hallinnoimaan, Yhdysvalloista lähtöisin olevaan tarinankerrontaoppiin: oli aihe ja tilanne mikä hyvänsä, aina kannattaa kertoa a compelling story. Kuten tapana on, PR-piireistä tuttu menetelmä on saanut enemmän ja enemmän tilaa myös poliittisessa puheessa.

Kertomusten varjopuolella

Kertomusmuodon varjopuolista ja puutteista ei puhuta, mutta ei niillä ole väliäkään, jos tavoitteena on pelkästään viestinnän huomiota suuntaava ja tunteisiin vetoava “tehokkuus”. Kokemuksellisen yksilötarinan tehot ovat kuitenkin yhtä kuin sen riskit. Mitä esimerkiksi faktantarkistus voi tehdä tuulestatemmatulle tarinalle turvapaikanhakijoiden tuottamasta uhasta? Vaikkei kukaan olisikaan uhkaillut, pienen ihmisen uhan kokemus voi olla totta, eli näin nämä asiat koetaan. Ilmiö, kokemus uhasta, on kuitenkin tosi ja asia on tärkeä!

Eniten näkyvyyttä saavat sellaiset kokemukselliset kertomukset, jotka onnistuvat luomaan laajimman samanmielisten yhteisön. Turun tämänvuotisen puukotustapauksen tarinallisessa jälkipyykissä yksi luetuimpia ja jaetuimpia kertomuksia oli YLE:n juttu tapahtumia todistaneen Klaus Ristolan kokemuksesta: “Klaus Ristola seisoi kahden metrin päässä veitsimiehestä ja tämän uhrista – ‘Kuvottavinta oli, että nuori nainen otti selfien ruumiin kanssa’”[2]. Tämäntyyppistä järkytysuutisointia silminnäkijöiden kokemuksista tekevät nykyään kaikki suomalaiset valtamediat.

Kertomuksen vaarat -projektissa[3] olemme keränneet kuluvan vuoden aikana sosiaalisessa mediassa kyseenalaisia tai muuten huomiota herättäviä kertomusmuodon käyttötapoja. Myös juttu Ristolasta tuli meille “ilmiantona” YLE:n toimittajalta, joka on aiemmin työskennellyt YLE:n Turun toimituksessa. Hänen mukaansa haastateltu on tuttu tyyppi paikalliselle toimitukselle ja osoittautunut aiemmissa tapauksissa epäluotettavaksi. Ilmiantaja ihmetteli saatteessaan, miten jutun kärkeen nostettu ruumiin kanssa selfietä ottava nainen – takuuvarmasti laajaa moraalista pöyristystä aiheuttava, mutta muuten merkityksetön yksityiskohta – on otettu noin vain tosiasiana, vaikka totuuden takuumiehenä on vain Ristola kokemuksineen.

Uskottavaa vahvistusta tällaisesta selfien ottamisesta ei ole kuulunut, mutta se ei ole estänyt sen paremmin kansalaisia sosiaalisessa mediassa kuin  lukuisia muita medioitakin tarttumasta YLE:n juttuun moraalisen järkytyksen vallassa. Uusimaa__ _etsi jopa kriisipsykologin kommentoimaan selfien ottaneen naisen sielunmaisemaa.[4] Tapaus – joka voi siis hyvin olla keksitty – on nostettu edustavaksi esimerkiksi somen korruptoimasta, todellisuudesta vieraantuneesta (nuoresta) nykyihmisestä. Tarina on kuin Jeesuksen opettavainen kertomus tai keskiaikainen pyhimyslegenda: se on esimerkki – _moraalinen eksemplum – joka voi yhtä hyvin olla tositapahtuma tai keksitty. Tarinan totuus on yhtä kuin sen moraalinen opetus. Mihin tässä edes tarvitaan faktantarkistusta?

Kertomukset faktantarkistuksen ulottumattomissa

Kertomusmuodon kokemuksellinen ja kollektiivisen moraalinen oikeutus tekee todenperäisyyden tarkistamisesta yleisesti vaikeaa. Lisäksi tarinan yksittäisten “faktojen” tarkistaminen tai niitä vastaan väittäminen on useimmiten sekä mahdotonta että turhaa. Kokemuksellisessa kertomuksessa niiden voi ajatella olevan ns. ei-systemaattisia, kertomuksen kokijan ruumiillisten ja tulkinnallisten reunaehtojen rajaamia. Tällöin tosiasiaväitteet voidaan esittää tavalla, jossa on lähtökohtaisesti rajattu pois mahdollisuus hankkia muita todistajia tapahtumille ja kuulla heidän näkökulmiaan.

Kokemuksellisessa kertomusmuodossa on siten luonnostaan elementtejä, jotka kurottavat faktan ja fiktion tuolle puolen. Tarinallistuvassa__ kulttuurissa polttava kysymys onkin, sallimmeko yksilön kokemusten ja tuntemusten ylivallan silloin, kun kyseessä on omasta mielestämme “hyvä asia”? Saako kokemuksellisen kertomusmuodon vastustuskykyä faktantarkistukselle käyttää hyväksi asioissa, joiden arvot ja etiikan allekirjoitamme?

Yksilökokemukseen palautuva kertominen voi olla monin tavoin arvokasta, jopa oma tiedon lajinsa, kuten monet ihmisoikeusliikkeet tai kriittiset ja fenomenologiset ihmistieteiden teoriat 60- ja 70-luvuilta lähtien ovat menestyksekkäästi osoittaneet.

Kertomustietoa vastaan on kuitenkin usein mahdotonta esittää kritiikkiä, jos se perustuu yksittäisen ihmisen sanomisiin. Kun kertomuksen väitteet vielä yleistetään esimerkiksi laajemmasta ilmiöstä, ei niiden totuusarvo itse asiassa enää kiinnitykään niihin yksittäisiin tapahtumiin, joista tarina kertoo. Yksityiskohtien värittämän yleisen ilmiön on “oltava totta”, sillä se vetoaa kokemukseen. Kun alkuperäisen tarinan faktat kyseenalaistetaan tai esitetään niille vastakkaisia tosiasioita, kokemuksellinen tarinankertoja voi vetää hihastaan aina uuden anekdootin.

Tarinallistunut yhteiskunta hakee tunnekonsensusta

Toisaalta tarinallistumisen voimakas läpilyönti länsimaisessa kulttuurissa tuntuisi viittaavan siihen, että nyt kun yhä suurempi osa “faktoista” on kenen tahansa nettisurfaajan ulottuvilla, ymmärretään lopulta, että faktat sinänsä eivät osoita tulevaisuuden suuntaa. Tarvitaan puhetta arvoista, ja kertomusmuoto juuri kaikessa valikoivuudessaan onkin aina arvoteko. – Ei kertomusta ilman etiikkaa.

Vaikka ongelmalliseksi kuvaamamme tarinamuoto perustuukin usein nimenomaan tunteelliseen kuvaukseen yksilön kokemuksesta, ei tarkoituksemme ole asettaa totuutta ja tunnetta toistensa vastakohdiksi. Ongelmana on ennemminkin tietty tapa valjastaa tunteellisuus tiettyihin tarkoitusperiin, siten että kertomuksista tulee kulutustavaraa ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta tunteiden yhdenmukaistamista, tunnekonsensuksen luomista.

Tarinallisuuden nousua ja sen suhdetta faktojen jälkeisyyteen tulisikin tarkastella osana laajempaa kulttuurista, taloudellista ja teknologista muutosta. Viraalien kertomusten ensisijaisena tarkoituksena ei ole välittää informaatiota, vaan saada aikaan reaktioita erityisesti sosiaalisessa mediassa[5]. Tässä mielessä niiden totuusarvo on yhtä oleellinen kuin kulutustavaroiden mainoslauseiden. Vaarana on, että viraalin tarinan yleistyminen johtaa kyynisyyteen, jossa totuuden ja valheen väliselle erolle annetaan yhä vähemmän painoarvoa.

Tarinallisuuden hinta

Vastustuskykyisyys faktoille on se hinta, jonka nykykulttuuri maksaa tarinallistumisestaan. Yhä useamman yksilön tarina saa näkyvyyttä, viraaliksi muuttuessaan kokemuksista tulee yleisesti edustavia. Lopulta ne voivat johtaa päätelmiin siitä, mitä jollekin ilmiölle pitäisi tehdä – sitä koskevien normien muutokseen. Tämän ketjureaktion on voinut aiheuttaa kertomus, jossa ei ole yhtään faktaa.

Nykyajan tarinankerronnan mekanismeihin kuuluu, että kertomuksen suosio viimeistään suojaa sitä faktantarkistukselta. Edustuksellisuus ja oikeamielisyys astuvat paikkaamaan todenmukaisuutta: näin ei käynyt, mutta olisi hyvin voinut käydä. Tarina ei ole tosi, mutta sen eetos on oikea – sen kertoja ajaa oikeaa asiaa.

//

Maria Mäkelä (FT, dosentti) ja Samuli Björninen (FM) ovat tutkijoina “Kertomuksen vaarat” -projektissa (Koneen Säätiö), Tampereen yliopisto; Ari-Elmeri Hyvönen (YTT) on tutkijana “Faktantarkistuksen rajat faktojen jälkeisellä aikakaudella”-projektissa (Koneen Säätiö), Jyväskylän yliopisto.

[box type=”shadow”] Tämä kolumni oli osa Faktabaarin Baaripuhetta. Asiantuntijanäkökulmat ja tulkinnat ovat välttämättömiä, että voimme ymmärtää faktojen asiayhtyksiä sekä muodostaa kokonaiskuvia keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.  #tueFaktabaaria.

Kolumni on lehdistön käytettävissä. Sitä saa käyttää myös vapaana materiaalina kouluissa ja oppilaitoksissa esim. mediakasvatuksen kursseilla. Kirjoitus on julkaistu Creative Commons lisenssillä CC-BY-4.0. Voit siis vapaasti jakaa tai julkaista sen ehdoilla, että a) kirjoittaja, alkuperäinen julkaisu (Faktabaari.fi) ja julkaisupäivä mainitaan ja c) tekstiä tai sen osia ei muuteta tai aseteta irti asiayhteydestään niin, että se luo vaikutelman joko kirjoittajan tai Faktabaarin olevan tämän kirjoituksen sisällön vastaisesti jotain mieltä, tai kannattavan jotain tässä mainitsematonta asiaa. Koska kirjoitus on kolumni, on kirjoittaja vastuussa sen asiasisällöstä. Kirjoitusta voidaan käyttää yhtenä asiantuntijalähteenä faktantarkistusprosissamme. Tällöin siinä esitettyihin väitteisiin etsimme vahvistuksen toisesta, riippumattomasta, luotettavasta lähteestä.[/box]


[1] Tässä tekstissä käsittelemme siis vain kokemuksellista yksilökertomusta kulttuurisesti dominoivana tarinankerronnan muotona, emme laajoja kaaria tai historiallisia kulkuja järjestäviä ja merkityksellistäviä “narratiiveja” (vrt. http://politiikasta.fi/narratiivinen-kaannekin-on-narratiivi/ ). Siinä missä politiikantutkijat puhuvat useammin näistä jälkimmäisistä, kattavia selitysmalleja tarjoavista kertomuksista, kirjallisuudentutkimuksessa ja sosiaalitieteissä on viime aikoina tarkennettu enemmän ihmismielen tunne- ja muistikapasiteettia tehokkaasti aktivoivaan, kokemukselliseen kertomuksen prototyyppiin (ks. esim. David Herman: Basic Elements of Narrative, Oxford: Wiley-Blackwell 2009).

[2]https://yle.fi/uutiset/3-9799519

[3] Analysoimme tapauksia Facebook-sivullamme: https://www.facebook.com/KertomuksenVaarat/. Projektin kotisivu: https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/.

[4]https://www.uusimaa.fi/artikkeli/554028-millainen-ohikulkija-ottaa-selfieita-ruumiin-kanssa-kriisipsykologi-ei-sellainen

[5] Tutkimusten mukaan sosiaalisen media keskeinen rooli kuluttajille on nimenomaan häiriön luominen, joka mahdollistaa työ- ja muun elämän paineista irtautumisen (esim. http://fillingthevoid.wtf/chapters/chapter-5-politics-of-content/).



Jaa eteenpäin