Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston haastattelujen mukaan suomalaiset journalistit tuntevat disinformaation teemana hyvin, mutta harva kokee, että se vaikuttaa omaan työhön.
Helsingin yliopistossa ja Aalto-yliopistossa on käynnissä tutkimushanke, jossa tutkitaan, miten suomalaisessa mediassa varaudutaan disinformaatioon, millaisia työkaluja toimituksilla on käytössä ja millaisia toimintamalleja ja työkaluja toimitusten tueksi voitaisiin kehittää. Faktabaari on tutkimushankkeessa mukana yhteistyökumppanina.
Tukijoiden tekemien haastattelujen valossa näyttää siltä, että Suomessa faktantarkistajat ottavat disinformaation ja esimerkiksi tekoälyllä tehtailtujen uhkan vakavammin kuin toimitukset yleensä.
”Asiantuntijoilla on kansainväliset verkostot ja he kouluttautuvat jatkuvasti, tekevät paljon työtä pysyäkseen ajan tasalla ja käyttävät valtavasti erilaisia työkaluja”, sanoo mediatutkija Minttu Tikka (kuvassa oikealla) Helsingin yliopistosta.
Mutta kun samoja asioita kysyttiin sellaisilta journalisteilta ja toimitusten päälliköiltä, joiden ominta alaa ei ole faktantarkistus, tilanne oli toinen. Kaikki kyllä osasivat kuvailla disinformaatiota globaalina ilmiönä, mutta suurin osa ajatteli, että se ei oikeastaan koskenut omaa työtä tai omaa toimitusta.
Tyypillisesti toimittajat vastasivat, että kuvien osalta nojataan usein kuvatoimistojen kuviin ja luotetaan, että tarkastukset on tehty siellä päässä.
”Ja toisaalta näkyy se, että disinformaatio liitetään hyvin vahvasti Venäjän uhkaan”, Tikka sanoo.
Luotetun tahon tiedot menevät läpi
Minttu Tikan mukaan toimittajat ovat tutkimuksenkin valossa oikeassa siinä, että Venäjä ei ole viime aikoina kohdistanut Suomeen automatisoitua informaatiovaikuttamiskampanjaa, toisin kuin esimerkiksi Baltian maissa, joihin vaikuttamista on kohdistunut enemmän jo pitkään.
Mutta koska huomio on niin tiukasti Venäjässä, voi suomalaisten tai muiden luotettaviksi koettujen tahojen disinformaatio mennä helpommin läpi.
Yksi varsin harmiton esimerkki tästä oli Walesin prinsessa Catherinen kuva, joka meni läpi useissa medioissa ennen kuin paljastui, että sitä oli manipuloitu.
”Kun kuva tulee kuninkaalliselta perheeltä, mistä on osattu odottaa aitoa tavaraa, se menee läpi ennen kuin sitä ruvetaan myöhemmin katsomaan”, Tikka sanoo.
Toisaalta tutuissa ja läheiseksi koetuissa asioissa lukijat ehkä helpommin huomaavat, jos sisällössä on jotain erikoista, Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Henna Paakki (kuvassa vasemmalla) sanoo. Mitä kauemmas mennään, sitä vaikeampaa on tunnistaa vääriä tietoja.
”Esimerkiksi Gazan sota on monille mentaalisesti kauempana ja tuntemattomammassa ympäristössä. Menevätkö manipuloidut kuvat ja väärä tieto silloin helpommin läpi, myös suomalaisessa uutismediassa?”
Venäjään liittyvät tiedot tarkastetaan tarkkaan
Tutkijoille on hankkeen aikana käynyt selväksi, että tutkimuksen rajaaminen tarkoitukselliseen disinformaatioon ei ole mielekästä, sillä se rajaa ajattelua liikaa Venäjään.
”Tiedolla vaikuttaminen on kuitenkin paljon laajempi ilmiö kuin Venäjän propaganda”, Paakki sanoo.
Jos Suomessa materiaali vähänkään haiskahtaa Venäjältä, sitä epäillään ja tarkastetaan, mutta tuntosarvet herpaantuvat, kun lähde on luotettavan oloinen suomalainen.
Tikka nostaa esimerkiksi ministeri Arto Satosen keskusteluun nostaman väitteen, että Ruotsissa poliittisten lakkojen kesto olisi rajattu pariin tuntiin. Väite on Faktabaarin tarkistuksen mukaan pyörinyt suomalaisessa mediassa ainakin 2018 lähtien, vaikka se ei pidä paikkaansa.
Faktabaarin vastaava toimittaja Pipsa Havula on tehnyt samat havainnot.
“Suomessa esimerkiksi eri etujärjestöjen julkiseen keskusteluun heittämiä termejä, tilastoja ja muuta informaatiota ei usein hirveästi kyseenalaisteta, vaan tiedotteet menevät välillä melkein sellaisenaan julki.”
Toinen asia, joka Havulaa erityisesti huolettaa, on se, ettei sosiaalisessa mediassa esitettyjä väitteitä Suomessa seuraa ja tarkista journalistisen median puolelta juuri muut kuin muutama faktantarkistaja.
“Ihmiset saavat informaationsa ja uutisensa yhä enemmän somen kautta – olisikin tärkeää, että sitä järjestelmällisesti seurattaisiin ja puututtaisiin siellä mahdollisesti leviäviin harhaanjohtaviin väitteisiin”, Havula sanoo.
Toimituksille malleja faktapohjaisuuteen
Tutkimuksessa aiotaan myös selvittää, miten toimitukset voisivat parantaa disinformaation tunnistamista ja kehittää tälle erilaisia malleja.
Henna Paakki sanoo, että työ on vielä alussa. Tutkijat ovat kartoittaneet maailmalla käytössä olevia malleja ja työkaluja, ja ratkaisuja on palloteltu myös Yle News Labin kanssa.
Esimerkiksi Nordis-verkosto on aiemmin koonnut yhteen yli 250 maailmalla kehitettyä faktantarkistustyökalua.
Haastatteluissa on selvinnyt, että suomalaisissa toimituksissa teknisiä työkaluja on toistaiseksi vähänlaisesti käytössä, etenkin jos työkalun käyttäminen tarkoittaisi uuden ohjelman lataamista ja opettelemista. Usein tekstin, kuvan ja videon tarkistamiseen tarvittaisiin omat työkalunsa, ja uusia tulee koko ajan. Kun yhden opettelee, saattaa olla, että seuraavalla kerralla pitääkin opetella joku uusi.
”Journalistit eivät usein halua lähteä opettelemaan uutta työkalua, koska aika ja resurssit eivät vain riitä”, Paakki sanoo.
Resurssien vähyys tuli ilmi melkeinpä kaikissa haastatteluissa. Käsipareja ja aikaa ei ole tarpeeksi, ja jos toimituksessa järjestetään koulutus disinformaatiosta tai uusista työkaluista, niihin ei tahdo tulla osallistujia.
Henna Paakki sanookin, että disinformaation tunnistaminen olisi hyvä saada osaksi normaalia työnkulun prosessia. Yksi helppo ratkaisu tähän olisi ottaa työprosessiin mukaan se, että vilkaisee tai jopa osin automatisoi sen, onko jutussa esitettyjä mahdollisesti kiistanalaisia väitteitä jo faktantarkistettu.
”On esimerkiksi Faktabaari, AFP ja muita kansainvälisiä faktantarkistusorganisaatioita.”
Ensin pitäisi tunnistaa, mitkä väitteet ovat tarkastettavissa, ja sitten oppia käyttämään esimerkiksi Google Claim Review -työkalua, josta väitteet kohtuullisen helposti löytyvät, jos ne on tarkistettu.
Kone voisi etsiä epäilyttävää materiaalia
Nyt Paakki ja Tikka tekevät yhteistyötä Yle News Labin kanssa ja tarkastelevat muun muassa sitä, miten Ukrainan sotaan, Gazan sotaan ja koronapandemiaan liittyviin uutisiin on tehty korjauksia jälkeenpäin.
Ajatus on löytää aineistoa, jota voisi käyttää testialustana sille, olisiko merkittävät korjaustarpeet voitu löytää ennen julkaisua.
Paakki haluaisi nähdä, että sisältöä voitaisiin jatkossa tarkistaa muillakin kuin vaikkapa Googlen työkalujen avulla. Yritysten työkalut ovat aina vähän ”mustia laatikkoja”, joiden sisälle harvoin pääsee tutkimaan. Tutkijoiden kehittämät työkalut olisivat tässä mielessä demokraattisempia.
Paakkia kiinnostaisi esimerkiksi kehittää kielellistä analyysia, jolla pystyttäisiin katsomaan, onko kieli esimerkiksi niin emotionaalista, että journalistin hälytyskellojen pitäisi soida. Tällainen analyysi olisi esimeriksi auttanut Iltalehden skandaalissa, jossa kävi ilmi, että Ukrainan sodasta kirjoittanut avustaja oli sepittänyt hyvin emotionaalisia tekstejään.
”Ei ole edes kyse ehkä mitenkään hirveän monimutkaisesta analyysista”, Paakki sanoo.
Mutta analyysin pitäisi olla jollain tavalla automatisoitua, että se solahtaisi kiireisen toimituksen prosesseihin.
Toinen mahdollisesti automatisoitava asia olisi se, että tunnistettaisiin sosiaalisessa mediassa laajalle leviävät väitteet ajankohtaisista aiheista.
”Jos väitteet ovat viraaleja ja niitä jaetaan todella kiihkeästi, hälytyskellojen pitäisi soida, että niistä uutisoidessa pitää olla varovainen”, Paakki sanoo. ”Jos tietoa levitetään laajasti somessa, on aina se riski, että mukana on jonkinlaista tarkoituksellista vaikuttamista.”
Jonkinlainen automaatio voisi auttaa tutkijoita, faktantarkistajia ja journalisteja löytämään aiheita, joiden ympärillä liikkuu hyvin vahvasti ristiriitaisia väitteitä, ja niihin osattaisiin silloin kiinnittää erityistä huomiota. Kone ei kuitenkaan ole maaginen työväline, vaan lopulta ihmisen pitää tarkistaa faktat.
Norjan mallia kohti?
Vuotta 2024 on kutsuttu vaalien supervuodeksi: tänä vuonna järjestetään vaalit yli 70 maassa. Samaan aikaan käynnissä on paljon konflikteja ja epävakautta. Nämä tekijät yhdessä ovat hedelmällistä maaperää informaatiovaikuttamiselle.
”Oikean tiedon merkitys on valtavan suuri”, Minttu Tikka sanoo.
Hän muistuttaa, että suomalainen media on hyvin luotettu, ja pitääkin varmistaa, että epävakaat ajat eivät pääse rapauttamaan luottamusta.
“Vapaan median roolia demokratiassa pitää varjella, ja siihen pitää käyttää energiaa. Täytyy pysyä ajan tasalla maailman muutoksista ja mahdollisuuksista, miten väärää tietoa voidaan tuottaa ja levittää”, Tikka sanoo.
Tätä vastuuta ei kuitenkaan ole reilua sälyttää yksittäisen toimittajan niskaan, vaan Tikan ja Paakin mielestä ratkaisujen tulisi löytyä toimituksista.
Faktabaari on ehdottanut Suomeen niin sanottua Norjan mallia, jossa suuret toimitukset ovat yhdessä perustaneet faktantarkistuspalvelun. Faktabaari on toivonut useasti, muun muassa viime syksynä julkaisemassaan vetoomuksessa, että journalistiset mediatalot kantaisivat Suomessa vastuunsa verifikaatio-, faktantarkistus- ja OSINT-taitojen kehittämisestä digitalisaation muuttamassa informaatioympäristössä.
“Mielestäni nämä Tikan ja Paakin havainnot tukevat selvästi sitä, että myös Suomessa olisi tarve Norjan-mallin kaltaiselle faktantarkistusyhteistyölle”, Pipsa Havula arvioi.
“Siinä paitsi pidettäisiin yhdessä huolta julkisen keskustelun faktapohjaisuudesta, myös jatkuvasti koulutettaisiin journalisteja niihin työkaluihin ja toimintatapoihin, joilla voimme välttää astumasta pahimpiin disinformaation sudenkuoppiin. Samalla Suomi pysyisi mukana eurooppalaisissa verkostoissa, joissa tehdään upeaa työtä disinformaation kartoittamisessa ja informaatiohäiriöiden torjumisessa.”
Minttu Tikan mielestä Norjan malli kuulostaa sellaiselta, jonka suuntaan Suomenkin olisi hyvä mennä.
”Tässä on niin isoista, monimutkaisista ja jatkuvassa liikkeessä olevista asioista kyse. On hirveä vaatimus, että yksittäinen journalisti pystyisi jotenkin juoksemaan itseään ajan tasalle siihen.”
Jaa eteenpäin
