Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan osoitti, miten monin tavoin politiikka, turvallisuus ja taloudellinen kilpailukyky vaikuttavat energiajärjestelmiin EU:n itäisissä reunavaltioissa. Sota on koetellut maiden kriisinkestävyyttä mutta avannut myös uutta yhteistyötä jännitteisessä geopoliittisessa ympäristössä.
Energiajärjestelmät ovat käyneet kymmenen viime vuoden aikana läpi suuria muutoksia EU:n itäisen reunan jäsenmaissa. Muutokseen ovat vaikuttaneet useat päällekkäiset paineet: tiukentuvat ilmastotavoitteet, markkinoiden epävakaus, geopoliittisten jännitteiden kasvu ja lopulta Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan.
Tässä artikkelissa tarkastellaan tilannetta yhdeksässä maassa: Bulgariassa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Romaniassa, Slovakiassa, Suomessa, Tšekissä ja Unkarissa. Vaikka mailla on samankaltainen geopoliittinen asema ja ne ovat EU:n yhteisen ilmasto- ja energiapolitiikan piirissä, niiden energiajärjestelmät ovat poikenneet toisistaan. Taustalla on eroja politiikan painopisteissä, varautumisessa, infrastruktuurissa ja tavoitteissa.
Yleisesti ottaen maat jakautuvat tässä katsannossa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen maaryhmä, johon kuuluvat Suomi, Latvia ja Liettua, on painottanut ilmastotavoitteita, monipuolista energiantuotantoa ja pitkän aikavälin suunnittelua. Toinen ryhmä, johon kuuluvat Slovakia ja Tšekki, on asettanut etusijalle teollisuuden kilpailukyvyn ja vakauden. Kolmannessa ryhmässä Puola, Bulgaria ja Romania ovat rakentaneet energiapalettiaan turvallisuuden, kohtuuhintaisuuden ja rakenteellisten rajoitteiden ohjaamina. Unkarin energiapolitiikka on oma lukunsa, jota on vaikea sijoittaa mihinkään kolmesta ryhmästä.
Artikkeliin on liitetty analyysin tueksi Eurostatin tilastoihin perustuva infograafi, jossa verrataan asennettua sähkön tuotantokapasiteettia ja sähköntuotantoa eri maissa vuosina 2014 ja 2023. Asennettu kapasiteetti heijastaa pitkän aikavälin poliittisia prioriteetteja ja investointipäätöksiä, kun taas sähköntuotanto osoittaa, miten nämä valinnat näkyvät järjestelmän todellisissa tuloksissa.
Venäjän hyökkäys nosti erot esiin
Erot maiden välillä tulivat erityisen selvästi esiin vuoden 2022 jälkeen. Venäjän energiatoimitusten keskeytykset paljastivat, kuinka eri tavoin maat sietivät epävarmuutta. Ne maat, jotka olivat investoineet aiemmin monipuoliseen energiantuotantoon ja energiainfrastruktuuriin, sopeutuivat helpommin, kun taas toiset joutuivat tekemään nopeita muutoksia suuremmin kustannuksin.
Ensimmäisessä maaryhmässä Suomi ja Latvia erottuvat edukseen, vaikkakin eri tavoin. Viimeisten 15 vuoden aikana Suomi on investoinnit lisää uusiutuviin energianlähteisiin, ottanut käyttöön uuden ydinvoimalan ja integroitunut syvemmin Pohjoismaiden sähkömarkkinoihin sähkönsiirtoyhteyksillä Ruotsiin ja Viroon.
Latvia on hyödyntänyt uusiutuvia energianlähteitä täydentämällä vesivoiman tuotantoaan asteittain kasvaneella aurinkovoimakapasiteetilla ja tukeutumalla energiamarkkinoiden alueelliseen yhdentymiseen. Vaikka vesivoima on pitkään hallinnut sähköntuotantoa, aurinkovoimakapasiteetin kasvu on auttanut tasoittamaan kausivaihteluita, vaikka se ei vielä laajassa mitassa korvaa olemassa olevia lähteitä.
“Taloudellinen logiikka on yksinkertainen”, toteaa Pohjoismaiden Investointipankin vanhempi ekonomisti Igors Kasjanovs. “Hankkeiden tulopuolella ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia, mutta menopuolella on. Kyse on puhtaasti teknologisesta kehityksestä. Aurinkopaneelit ovat halventuneet.”
Liettua sopii yleisesti ottaen samaan ryhmään, vaikka muutoksen vauhti on ollut siellä nopeampi kuin Latviassa. Vielä vuonna 2014 Liettuan energiantuotantoa hallitsi maakaasu, mutta vuoteen 2023 mennessä aurinko- ja tuulivoima muodostivat suurimman osan asennetusta kapasiteetista.
Kaikissa kolmessa maassa vähähiilisen sähkön suuri osuus perustuu suurelta osin pitkäjänteisiin poliittisiin valintoihin eikä lyhytaikaisiin, kriisin aiheuttamiin muutoksiin.
Toisessa maaryhmässä Slovakia ja Tšekki ovat pyrkineet irtautumaan hiilestä pääasiassa ydinvoiman avulla, vaikka niillä on myös selviä keskinäisiä eroja.
Slovakia on kehittänyt ydinvoima-alaansa 1980-luvulta lähtien. Viime vuosikymmenellä se investoi merkittävästi lisää, kun Mochovcen ydinvoimalan kolmosreaktori rakennettiin valmiiksi. Tämän seurauksena ydinvoiman osuus Slovakian sähköntuotannosta on yli 60 prosenttia, vaikka osuus asennetusta kapasiteetista on paljon pienempi. Samalla aurinkovoiman kapasiteetti on kasvanut merkittävästi.
Tšekki on seurannut hitaampaa ja varovaisempaa reittiä. Se on pitänyt kiinni hiilivoiman alasajon aikataulustaan säilyttääkseen politiikan ennustettavana teollisuudelle.
Kolmannessa maaryhmässä Puola ja Bulgaria ovat esimerkkejä mallista, jossa historiallinen perintö ja maantieteelliset olosuhteet ovat ajaneet energiantuotannon nopean uudistamisen edelle. Puola tukeutui viime vuosikymmenellä kivihiileen vakautta tuovana energianlähteenä, vaikka tuuli- ja aurinkovoiman kapasiteetti kasvoi nopeasti. Säästä riippuvaisen tuotannon kasvava osuus on lisännyt tarvetta järjestelmän tasapainottamiseen ja varakapasiteettiin, mistä aiheutuu kustannuksia.
Bulgariassa sähköntuotanto koostui kymmenen vuotta sitten pääasiassa kivihiilestä ja ydinvoimasta ja uusiutuvien energialähteiden osuus rajoittui pääasiassa vesivoimaan. 2020-luvun alkuun mennessä aurinkovoiman ja muun vähähiilisen tuotannon osuus kasvoi huomattavasti, mutta kivihiili säilytti yhä merkittävän asemansa, vaikka sen osuus pieneni. Maa ei ole siten irtautunut rakenteellisesti perinteisistä energianlähteistä, vaan monipuolistaa tuotantoaan asteittain.
Romaniassa kuva on moniulotteinen. Sen energiantuotannossa yhdistyvät vesivoima, ydinvoima, kaasu ja uusiutuvat energianlähteet. Romania tasapainoilee energiapolitiikassaan turvallisuuden, energiantuotannon monipuolistamisen ja alueellisten vastuiden välillä tukien samalla Moldovaa. Mustallemerelle suunniteltu kaasuntuotanto heijastaa pragmaattista lähestymistapaa, jossa kotimaisia resursseja pidetään pikemminkin siirtymäkauden välineenä kuin pitkän aikavälin tukipilarina.
Unkaria on vaikea sijoittaa edellä mainittuihin kategorioihin. Sen energiantuotanto perustuu edelleen vahvasti maakaasuun ja ydinvoimaan, kun taas uusiutuvien energianlähteiden käyttöönotto on ollut hitaampaa kuin monissa naapurimaissa. Viime vuosikymmenen aikana energiapolitiikassa on painotettu hintavakautta, sosiaalisia näkökohtia ja valtion valvontaa, mikä on poikennut EU:n yhteisistä markkinapohjaisista ja ilmastolähtöisistä lähestymistavoista.
Toimitusvarmuus korostui sodan aikana
Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli stressitesti EU:n itäisten reunamaiden energiajärjestelmille. Se paljasti syviä rakenteellisia haavoittuvuuksia ja osoitti, kuinka erilaisia kansalliset lähestymistavat riskeihin ovat.
Hyökkäys jakoi maat pääpiirteissään kolmeen ryhmään. Ensimmäinen niistä oli varautunut etukäteen Venäjän toimitusten mahdolliseen katkeamiseen. Toinen ryhmä reagoi nopeasti, mutta pääasiassa vasta kriisin puhkeamisen jälkeen. Kolmas, pienempi ryhmä piti kiinni läheisestä energiakaupasta Venäjän kanssa muuttuneesta turvallisuustilanteesta huolimatta.
Puola kuuluu niihin maihin, jotka olivat suhteellisen hyvin valmistautuneita vuoden 2022 kriisiin. Energiariippuvuuden vähentäminen Venäjästä oli ollut Puolalle strateginen prioriteetti jo yli vuosikymmenen ajan. Koska Puola oli investoinut LNG-infrastruktuuriin, uusiin kaasunsiirtoyhteyksiin ja pääsyyn maailman öljymarkkinoille Gdanskin uuden Naftoport-terminaalin kautta, se pystyi lopettamaan venäläisen kaasun ja öljyn tuonnin kokonaan vuonna 2022. Tämä vähensi merkittävästi altistumista toimituskatkoksille ja rajoitti Venäjän poliittista vaikutusvaltaa kriisin aikana.
Suomi seurasi erilaista, mutta yhtä päättäväistä polkua. Vuoteen 2022 saakka se oli riippuvainen Venäjän energiantuonnista, mukaan lukien kaasusta, sähköstä ja ydinpolttoaineista. Vielä huhtikuussa 2021 Fennovoima teki päätöksen rakentaa venäläisrakenteinen ydinvoimala Pyhäjoelle huolimatta varoituksista, että Venäjä voisi käyttää riippuvuutta Rosatomista poliittisena vaikutuskeinona. Ydinvoimalahanke osoitti, kuinka vaikeaa Suomen oli irrottautua Krimin miehityksen jälkeen energiakaupasta Venäjän kanssa.
Kun kaasun- ja sähköntoimitukset Venäjältä katkaistiin, Suomi kuitenkin selvisi shokista vahvan varautumissuunnittelun ja hajautetun energiajärjestelmänsä ansiosta. Putkikaasun osuus energiantuotannossa oli ollut rajallinen, ja Suomi täydensi nopeasti energiansaantiaan Inkooseen sijoitetulla nesteytetyn maakaasun LNG-terminaalilla ja syvemmällä integroitumisella Pohjoismaiden sähkömarkkinoihin.
Lisäksi hyökkäys laukaisi perustavanlaatuisen poliittisen muutoksen. “Aiemmin Suomi noudatti pragmaattista politiikkaa Venäjän suhteen, mutta tämä muuttui Suomen liittyessä Natoon ja johti uuden poliittisen linjan syntyyn”, sanoo Varsovan yliopiston kansainvälisen talousoikeuden asiantuntija Szymon Kardaś. Energiaturvallisuudesta tuli keskeinen turvallisuustavoite, mikä johti tietoiseen irtautumiseen Venäjän energiariippuvuudesta.
Baltiassa hyökkäys vahvisti jo olemassa olevia strategioita sen sijaan, että olisi muuttanut niitä. Liettua ja sen naapurimaat olivat jo pitkään pitäneet riippuvuutta Venäjän energiasta turvallisuusriskinä ja panostaneet varhain monipuolisiin energianlähteisiin ja alueellisiin ratkaisuihin. Liettua, joka otti käyttöön LNG-terminaalin jo edellisellä vuosikymmenellä, irrottautui kokonaan Venäjän kaasusta vuoden 2022 jälkeen ja vahvisti rooliaan monipuolisemman energiantuotannon alueellisena keskuksena. Maa nopeutti investointeja uusiutuviin energianlähteisiin ja syvensi integraatiota alueellisiin sähkömarkkinoihin.
Kriisi korosti Baltiassa alueellisen koordinoinnin merkitystä, vaikka maat olivat jo pitkään suhtautuneet skeptisesti Venäjään energiakumppanina. Latvia tukeutui Inčukalnsin kaasuvarastoon ja syvempään sähkömarkkinoiden integraatioon, mutta pysyi edelleen erittäin riippuvaisena rajat ylittävistä sähkönsiirtoyhteyksistä.
Myös Romania ja Bulgaria nopeuttivat energiapalettinsa monipuolistamista pääasiassa vuoden 2022 jälkeen. Romania hyödynsi kriisiä lopettaakseen venäläisen öljyn tuonnin ja vahvistaakseen rooliaan alueellisena vakauttajana. Monipuolisemmat kaasun kuljetusreitit ja Mustanmeren kaasuntuotannon näkymät paransivat sekä kansallista kriisinkestävyyttä että alueellista toimitusvarmuutta, erityisesti Moldovan osalta. Samalla Romanian jo ennestään monipuolinen sähköntuotanto, jossa yhdistyvät vesivoima, ydinvoima, kaasu ja uusiutuvat energianlähteet, vähensi altistumista yhden lähteen aiheuttamille häiriöille ja tarjosi kriisissä lisää joustavuutta.
Tšekki edustaa toista lähestymistapaa, jossa reagoitiin päättäväisesti, mutta lähinnä itse shokkiin. Maa kohtasi kriisin erittäin riippuvaisena venäläisestä kaasusta, jota toimitettiin pääasiassa naapurimaiden kautta. Kun poliittiset päätökset oli tehty, sopeutuminen tapahtui kuitenkin nopeasti. Valtionyhtiö ČEZ varmisti nestekaasun höyrystyksen kapasiteetin Alankomaiden Eemshavenin LNG-terminaalissa ja varasi kapasiteettia myös Saksan Stadeen suunnitellusta terminaalista, jonka on määrä aloittaa toimintansa vuonna 2027. Öljynhankinnassa Tšekki teki vastaavia järjestelyjä, jotka mahdollistavat venäläisten toimitusten lopettamisen Druzhba-putken kautta vuoteen 2025 mennessä.
Unkari ja Slovakia pysyivät Venäjän kumppaneina
Unkarin ja Slovakian edustama kolmas lähestymistapa poikkeaa alueen yleisestä linjasta. Unkari on päättänyt ylläpitää läheisiä energiayhteyksiä Venäjän kanssa, ja Slovakia on vähentänyt vain osittain riippuvuuttaan Venäjän energiatoimituksista. Slovakia on parantanut sähkön toimitusvarmuutta ydinvoimalla ja vahvoilla siirtoverkoilla, mutta on edelleen voimakkaasti riippuvainen tuontikaasusta, öljystä ja ydinpolttoaineesta.
“Slovakian riippuvuus Venäjästä ei johdu pelkästään maantieteellisistä rajoitteista, vaan myös hitaudesta energianlähteiden monipuolistamisessa ja poliittisista valinnoista erityisesti kaasu- ja ydinvoimasektoreilla”, toteaa energia-asiantuntija ja Energetyka24.com-verkkosivuston päätoimittaja Jakub Wiech. Vaikka Slovakia on rakentanut uusia yhteyksiä ja epäsuoraa pääsyä nesteytetyn kaasun toimituksiin, se hyödyntää edelleen naapurimaiden kautta tulevaa venäläistä kaasua sekä venäläistä ydinpolttoainetta.
Unkari on alueella poikkeustapaus. Toisin kuin useimmat Itä- ja Keski-Euroopan maat, se ei ole vähentänyt energiariippuvuuttaan Venäjästä vuoden 2022 jälkeen. Venäläinen kaasu ja öljy ovat sille edelleen tärkeitä, ja myös Paksin ydinvoimala - joka tuottaa yli 40 % Unkarin sähköstä - saa polttoaineensa edelleen Venäjältä.
Ydinvoima on Unkarin pitkän aikavälin strategian selkäranka, ja hallitus vaatii edelleen Paks II:n rakentamista Rosatomin kanssa. Vuosien suunnittelusta ja lupien hankkimisesta huolimatta hankkeen aikataulu on tosin epävarma, sillä uuden tuotantokapasiteetin varsinaisia rakennustöitä ei ole vielä aloitettu.
“Vuoden 2022 energiakriisi paljasti, kuinka pitkäaikaisia seurauksia aiemmilla poliittisilla valinnoilla on”, sanoo Szymon Kardaś Varsovan yliopistosta.
“Maat, jotka olivat investoineet varhain monipuolisempaan energiantuotantoon, infrastruktuuriin ja alueelliseen yhteistyöhön, selviytyivät yleensä paremmin Venäjän toimitusten katkeamisesta, kun taas toiset maat joutuivat paineen alla tekemään nopeita, reaktiivisia muutoksia.”
Vaikutuksia hintoihin ja teollisuuden kilpailukykyyn
Vuonna 2022 alkaneessa energiakriisissä hallitukset joutuivat tekemään vaikeita kompromisseja, usein voimakkaan sosiaalisen ja poliittisen paineen alla. Niiden tekemät valinnat vaikuttavat edelleen investointeihin, teollisuuden kilpailukykyyn ja julkiseen talouteen alueen maissa.
Suuri osa vuoden 2022 jälkeisistä välittömistä hintatoimenpiteistä toteutettiin EU-tasolla hyväksyttyinä määräaikaisina poikkeuksina. Jäsenvaltiot saivat säännellä väliaikaisesti energian hintoja ja korvata kustannuksia loppukäyttäjille tietyin ehdoin kriisin aikana.
Vaikka hintatoimien soveltamisala on sittemmin kaventunut, kriisin aikana käyttöön otettuja kansallisia toimenpiteitä on monissa tapauksissa poistettu käytöstä asteittain sen sijaan, että ne olisi poistettu äkillisesti, mikä heijastaa jatkuvia sosiaalisia ja poliittisia jännitteitä.
Suomi kuuluu niihin maihin, jotka hyötyivät monipuolisesta energiantuotannostaan ja korkeasta toimitusvarmuudesta, mikä auttoi hillitsemään hintojen vaihtelua ja tuki teollisuuden kilpailukykyä ilman että valtio puuttui kriisissä tilanteeseen uusilla laajoilla toimenpiteillä.
Vuoden 2022 hintashokin jälkeen sähkön hinnat vakiintuivat Suomessa suhteellisen nopeasti, mikä johtui vähäpäästöisestä energiantuotannosta, vahvoista siirtoyhteyksistä naapurimaihin sekä energiamarkkinoiden joustavuudesta. Nämä tekijät vähensivät alttiutta sekä toimituskatkoksille että äärimmäisille hintavaihteluille.
Teollisuuden kannalta ennustettava sähkön saatavuus ja suhteellisen vakaat hinnat vahvistivat Suomen houkuttelevuutta sähköä paljon kuluttaville aloille, kuten datakeskuksille. Toisaalta tuulettomat ja kylmät jaksot johtavat Suomessa edelleen lyhytaikaisiin hintapiikkeihin.
Toisessa maaryhmässä jännite toimitusvarmuuden ja hintakilpailukyvyn välillä on ollut jatkuvampaa. Tšekissä toteutetut toimenpiteet ja EU-tason yhteistyö varmistivat toimitusvarmuuden vuoden 2022 jälkeen. Vaikka suora riippuvuus venäläisestä kaasusta päättyi, kotitalouksien sähkön hinnat ovat edelleen Euroopan korkeimpia suhteessa ostovoimaan, mikä rasittaa kuluttajia ja energiaintensiivisiä teollisuudenaloja. Kilpailukykyisillä eurooppalaisilla ja globaaleilla markkinoilla toimiville teollisuudenaloille korkeat energiakustannukset ovat rakenteellinen haitta.
Yleisemmin kriisi osoitti, ettei hintariski riippunut pelkästään fyysisistä toimituskatkoksista. Vaikka kaasua oli edelleen saatavilla, korkeat kaasun hinnat heijastuivat suoraan korkeina sähkön tukkuhintoina sähkön marginaalihinnoitteluksi kutsutun mekanismin kautta. Siinä hinta määräytyy kalleimman tuotantomuodon mukaan, joka tarvitaan kattamaan hetkellinen korkea kysyntä. Sen sijaan ydinvoiman ja muiden vakaiden vähähiilisten energialähteiden hallitsemat sähköjärjestelmät osoittautuivat vähemmän alttiiksi äärimmäisille hintapiikeille.
Romania on samankaltaisen haasteen edessä. Vaikka toimitusvarmuus on parantunut ja riippuvuus venäläisestä öljystä on päättynyt, sähkön lopulliset myyntihinnat ovat edelleen hyvin korkeat suhteessa tuloihin. Väliaikaiset korvausjärjestelmät lievensivät kriisin välittömiä vaikutuksia, mutta niiden asteittainen poistaminen on herättänyt uudelleen sosiaalista ja poliittista painetta.
Puolassa riippuvuus hiilestä on pitänyt sähkön hinnat herkkinä polttoaineen saatavuudelle ja laajemmalle tukkumarkkinoiden dynamiikalle. Kriisin aikana hallituksen politiikka nojautui vahvasti hintakattoihin ja korvausjärjestelmiin kotitalouksien ja teollisuuden suojelemiseksi. Teollisuudelle epävarmuus tulevista energiakustannuksista on kuitenkin edelleen merkittävä este investointipäätöksille, mikä osoittaa, että pelkkä toimitusvarmuus ei takaa kilpailukykyä.
Tilanne on samankaltainen Slovakiassa ja Bulgariassa, joissa valtio vakautti interventioillaan yhteiskunnallisen tilanteen. Säännellyt kaasun ja lämmön hinnat hillitsivät yhteiskunnallisia jännitteitä, mutta kustannukset siirtyivät valtion budjettiin ja energiaintensiiviselle teollisuudelle, mikä heikensi kilpailukykyä.
Myös Unkarissa kotitalouksien energiakustannukset on asetettu markkinamekanismien edelle. Se on heikentänyt kannustimia energiatehokkuuteen ja uusiin investointeihin, millä on vaikutuksia pitkän aikavälin kilpailukykyyn.
Alueellisen yhteistyön mahdollisuudet ja rajoitukset
Vaikka EU:n itäiset reunamaat ovat tehneet erilaisia valintoja energiantuotannossa, ne joutuvat ratkomaan samanlaisia energiaturvallisuuteen, hintoihin, teollisuuden kilpailukykyyn ja infrastruktuurin modernisointiin liittyviä haasteita. Siitä huolimatta alueellisen yhteistyön koordinointi on usein osoittautunut vaikeaksi.
Toimituskatkoksiin ja kyberhyökkäyksiin liittyvät uhat ovat erityisen näkyviä Baltian maissa, Puolassa ja Suomessa, joissa LNG-terminaalien, putkistojen, sähköverkkoyhteyksien ja sähköverkkojen turvaaminen on strateginen prioriteetti. Tällä alalla on vahva tarve yhteistyölle, joka voisi sisältää koordinoituja investointeja sekä yhteistä riskinarviointia ja varautumissuunnittelua.
Lisäksi korkeat kustannukset, toimitusvarmuuden epävarmuus ja sääntelyn hajanaisuus aiheuttavat paineita EU:n itäisen sivustan energiaintensiivisille teollisuudenaloille. Näihin kuuluvat esimerkiksi teräksenvalmistajat ja kemianteollisuuden tuottajat Puolassa sekä autoteollisuuden toimitusketjut Tšekissä ja Slovakiassa.
Samalla nämä haasteet liittyvät laajempaan globaaliin kilpailuun. Sekä Yhdysvallat että Kiina investoivat voimakkaasti kotimaisiin energiajärjestelmiin, puhtaisiin teknologioihin ja teollisuuspolitiikkaan, mikä luo eurooppalaiselle teollisuudelle entistä vaativamman ulkoisen toimintaympäristön. Kilpailukykyisten ja ennustettavien energiajärjestelmien ylläpitäminen ei siis ole vain kansallinen huolenaihe, vaan yhteinen eurooppalainen haaste, joka edellyttää viime kädessä koordinoituja toimia EU:n tasolla.
Se puoltaa EU:n itäisten reunamaiden vahvempaa alueellista koordinointia ja yhtenäisempää ääntä EU:n tasolla. Käytännössä yhteistyö on kuitenkin edelleen epätasaista ja haurasta. Kuten Szymon Kardaś toteaa, “alueellinen yhteistyö saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta todellisuudessa se on hyvin vaikeaa. Vaikka maat kohtaavat osittain samoja haasteita, niiden edut ja toimintatavat eroavat usein toisistaan.”
Kardaś lisää, että erot näkyvät energiapolitiikan ulkopuolella ulkopolitiikan painopisteissä, asenteissa Ukrainaa kohtaan ja laajempiin näkemyksissä Euroopan integraatiosta, mikä rajoittaa merkittävästi mahdollisuuksia kestävään poliittiseen yhteistyöhön.
Poliittinen pirstoutuminen on jo heikentänyt olemassa olevia alueellisia yhteistyömuotoja. Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin muodostamaa Visegrád-ryhmää pidettiin aikoinaan tärkeänä yhteistyön foorumina, mutta Venäjää, ilmastopolitiikkaa ja EU:ta koskevat näkemyserot ovat rapauttaneet ryhmän merkitystä.
“Visegrád-yhteistyö kertoo selvästi Keski- ja Itä-Euroopan alueellisen yhteistyön ydinongelmista: johtajuuden puutteesta, yhteisen strategisen vision puutteesta ja taipumuksesta asettaa lyhyen aikavälin kansalliset edut etusijalle pitkän aikavälin koordinoinnin sijaan”, energia-asiantuntija Jakub Wiech sanoo.
Hän viittaa esimerkiksi Puolan ja Tšekin väliseen kiistaan Turówin ruskohiilikaivoksesta, joka on äskettäin noussut uudelleen esiin. Tšekki vaatii Puolalta korvauksia kaivoksen aiheuttamista ilmansaasteista ja pohjavesiongelmista.
Katse lähivuosien toimenpiteisiin
Jakub Wiech korostaa, että samalla laajempi konteksti muuttuu nopeasti: “Maailma muuttuu, pelisäännöt muuttuvat, ja Euroopan on vähennettävä riippuvuuttaan ulkoisista liittoutumista - ei vain energiatoimitusten osalta. Tämä on sekä haaste että mahdollisuus.”
Euroopan teollisuus- ja tuotantokapasiteettia on siirtynyt Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, ja sen jälleenrakentamista tulisi Wiechin mukaan suunnitella eurokeskeisellä ajattelulla, joka ei katso vuosikymmenten päähän vaan lähivuosiin.
Näistä rajoitteista huolimatta viime vuosikymmenen kokemukset osoittavat, että alueellinen yhteistyö on mahdollista, varsinkin kun sitä vahvistavat vahvat ulkoiset impulssit. Kuten tutkija Szymon Kardaś huomauttaa, viime vuosina alueellista koordinointia ovat edistäneet kaksi rinnakkaista voimaa. Ne ovat EU:n omat välineet, kuten Connecting Europe Facility ja REPowerEU, sekä Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.
Hyvä esimerkki onnistuneemmasta yhteistyöstä löytyy Baltian maista, joiden energiamarkkinat ovat yhdentyneet merkittävästi yhteisten hankkeiden avulla. Näitä ovat sähköverkkojen synkronointi, rajat ylittävä sähkökauppa ja yhteinen LNG-infrastruktuuri - mukaan lukien Klaipėdan terminaali Liettuassa. Hankkeita on tuettu sekä kansallisilla toimilla että EU-tason välineillä. Ne ovat parantaneet merkittävästi alueen turvallisuutta ja toimitusvarmuutta, auttaneet vähentämään riippuvuutta Venäjän energiasta ja integroimaan Baltian maiden energiajärjestelmiä EU:n sisämarkkinoihin.
Toisen esimerkin pragmaattisesta alueellisesta sitoutumisesta tarjoaa Romania, jossa monipuolisempi kotimainen energiantuotanto ja Mustanmeren mahdollinen kaasuntuotanto nähdään yhä tärkeämpänä alueellisena voimavarana. Tuki Moldovan energiaturvallisuudelle heijastaa paitsi solidaarisuutta myös Romanian laajempaa strategista tavoitetta vahvistaa alueellista vakautta ja EU:n asettamien prioriteettien noudattamista.
Muissa maissa yhteistyö on usein ollut hitaampaa ja kiistanalaisempaa kansallisten pyrkimysten ja aikataulujen erojen vuoksi, mutta toimenpiteet ovat osoittautuneet hyödyllisiksi. Puolan kaasuyhteydet Liettuaan ja Slovakiaan vahvistivat toimitusvarmuutta molemmin puolin rajaa huolimatta pitkistä neuvotteluista ja suunnitteluvaiheen kansallisista näkemyseroista.
Szymon Kardaś ei siis torju alueellista yhteistyötä sinänsä, vaan pikemminkin tarkentaa sen laajuutta ja muotoa. Hänen mielestään yhteistyö on realistisinta silloin, kun se rajoittuu tiettyihin politiikan aloihin ja selkeästi määriteltyihin tavoitteisiin.
“On alueita, joilla koordinointi voi olla sekä realistista että hyödyllistä, kuten EU:n tukema infrastruktuurin modernisointi, rajat ylittävät energiaprojektit ja kriittisen infrastruktuurin suojeluun tähtäävät toimenpiteet”, hän sanoo.
Kuva: Liettua investoi hyvissä ajoin alueelliseen energiaomavaraisuuteen hankkimalla vuonna 2014 Klaipédan satamaan nesteytetyn maakaasun varastointiin ja höyrystykseen tarkoitetun FSRU Independence -aluksen. Audrius Venclova / Alamy / All Over Press
Artikkeli on julkaistu osana Faktabaarin EFER-yhteistyötä (Eastern Flank EU Reporting). Editointi: Olga Jurkowska, Joonas Pörsti
Jaa eteenpäin
