Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen sanoi 27.11.2017 Maanpuolustuskurssiyhdistyksen paneelikeskustelussa kohdassa 1.02.00, että:
“…Euroopassa on tasaisesti vuosien varrella ollut sotia ja erilaisia aseellisia konflikteja. Yksikään niistä ei toisen maailmansodan jälkeen ole laajentunut laajaksi yleiseurooppalaiseksi sodaksi tai kriisiksi. Entisen Jugoslavian alueen sodat jäivät paikallisiksi, samoin on käynyt Ukrainan kriisille…”
Väite on 50/50.
Kyllösen väite on hankala tuomita joko oikeaksi tai vääräksi, sillä se riippuu siitä, miten esimerkiksi “Eurooppalainen kriisi” tulkitaan. On mahdollista ymmärtää Kyllösen tarkoittaneen, ettei Jugoslavian tai Ukrainan kriisi eskaloitunut sota- tai poikkeustilaksi koko Euroopan tasolla, mikä pitää kaikilla arvioilla paikkansa.
Jos jätetään huomiotta väitteestä sana “tasaisesti”, se pitää paikkansa nimenomaan aseiden käytön osalta. Kaikki Euroopan sodat ja muut aseelliset konfliktit ovat toisen maailmansodan jälkeen jääneet paikallisiksi aseiden käytön suhteen. Niiden poliittiset vaikutukset ovat voineet levitä laajemmalle, mutta sotatoimet ovat rajoittuneet verraten pienelle alueelle.
Jugoslavian hajoamissodat eivät siis jääneet paikallisiksi siinä mielessä, etteivät ne olisi vaikuttaneet koko Eurooppaan. Eurooppalaiset maat ja EU olivat mukana sotien ratkomisessa ja ne näkyivät myös humanitaarisena kriisinä erityisesti pakolaisvirran muodossa.
Itä-Ukrainan konflikti on mm. viilentänyt Venäjän ja useiden länsimaiden välejä. Venäjän toimia on pidetty kansainvälisen oikeuden vastaisina. Länsimaat, EU-maat mukaan luettuina, asettivat Venäjää vastaan talouspakotteita, joihin Venäjä vastasi mm. elintarvikkeiden tuontikielloilla.
Jugoslavian alueen sotien ja Ukrainan kriisin taustaa:
Jugoslavian alueen sotien voidaan katsoa alkaneen kesällä 1991. Tätä edelsi pidempi prosessi, joka liittyi sosialismin kaatumiseen, talousvaikeuksiin ja nationalismiin sekä Jugoslavian historian aikana jo pidempään kyteneisiin tyytymättömyyden aiheisiin. Sodan osapuolina olivat Jugoslavia ja siitä itsenäistyneet maat sekä eri etnisten ryhmien edustajat valtioiden sisällä. Sotien katsotaan yleensä päättyneen Kosovon sodan myötä kesällä 1999, toisaalta kärjistynyt tilanne jatkui ainakin Slobodan Milosevicin hallinnon kaatumiseen syksyllä 2000 ja näkyi vielä vuonna 2001 lyhyeksi jääneenä selkkauksena Makedoniassa. Sotien loppumiseen vaikutti voimakkaasti kansainvälisen yhteistön painostus ja väliintulo, toisaalta juuri Milosevicin lähtö oli ratkaisevaa alueen sisäisen kehityksen kannalta.
Ukrainan kriisi puhkesi, kun presidentti Janukovitsh päätti marraskuussa 2013 olla hyväksymättä yhteistyö- ja vapaakauppasopimusta, joka olisi tuonut maan läheisempään yhteistyöhön EU:n kanssa. Sadattuhannet protestoijat osoittivat mieltään syyttäen hallitusta taipumisesta Venäjän painostuksen alla.
Helmikuussa 2014 väkivalta kiihtyi entisestään johtaen yli 70 ihmisen kuolemaan, kun mielenosoittajat ja poliisi ottivat yhteen Kiovassa. Presidentti Janukovitshin syrjäyttämisen jälkeen kriisin painopiste siirtyi Krimin niemimaalle. Venäjä lähetti Krimille joukkoja tukemaan Venäjä-mielistä ryhmittymää. Maaliskuun 2014 kansanäänestyksessä selvän enemmistön äänestäneistä väitettiin kannattaneen Krimin niemimaan eroamista Ukrainasta ja sen liittämistä osaksi Venäjää. Kansanäänestystä ei tunnustettu kansainvälisesti. Huhtikuusta 2014 lähtien Venäjän tukemat kapinallisjoukot ovat ottaneet yhteen ukrainalaisten nationalististen joukkojen ja Ukrainan asevoimien kanssa Donetskin ja Luhanskin provinsseissa. Venäjä lähetti alueelle myös tunnuksettomia ‘vihreitä miehiä’ kiristäen osapuolten välejä entisestään. Heinäkuussa 2014 Malaysian Airlinesin matkustajakone ammuttiin alas Itä-Ukrainassa.
Ukrainan ja kapinallisten väliset tulitaukosopimukset eivät ole pitäneet eikä tilannetta maan itäosissa ole onnistuttu rauhoittamaan. Arvioiden mukaan yli 9 500 ihmistä on menehtynyt kriisin puhjettua vuonna 2014 ja lähes 2 miljoona on joutunut jättämään kotinsa.
Lähteet:
Helsingin yliopisto
Jaa eteenpäin
