Tietokirjailija Jessikka Aro kirjoitti Smolenskin lentoturmasta kirjassaan Putinin maailmansota – Venäjän salaiset operaatiot lännen tuhoamiseksi (Johnny Kniga 2024). Faktabaari osoitti tarkistuksessaan, että kirjan keskeiset turmaa koskevat väitteet ovat paikkansapitämättömiä. Moni kokenut toimittaja on ennenkin haksahtanut levittämään perätöntä narratiivia. Tämä kirjoitus kertoo, miten salaliittoväittämät syntyvät ja leviävät.
Venäjällä Smolenskin sotilaskentän lähellä 10. huhtikuuta 2010 Puolan presidenttiä, monia johtavia poliitikkoja ja maan korkeinta sotilasjohtoa sankassa sumussa kuljettanut matkustajakone osui puustoon. Maahansyöksyssä kaikki koneessa olleet 96 ihmistä menehtyivät.
Turma ravisteli Puolan yhteiskuntaa tavoilla, joita ulkopuolisen voi olla hankala hahmottaa. Kansallinen suru sekoittui aiempaan jaettuun traumaan. Koneessa matkustaneet arvovieraat olivat matkalla muistamaan Neuvostoliiton politbyroon huhtikuussa 1940 järjestämän joukkomurhan uhreja Smolenskin lähelle Katyniin. Joukkosurmassa kuoli noin 14 000 puolalaista upseeria ja poliisipäällikköä Neuvostoliiton salaisen palvelun NKVD:n teloittamina. Heistä useita tuhansia haudattiin Katynin metsään.
Kirjassaan Putinin maailmansota (Johnny Kniga 2024) Jessikka Aro hylkäsi Puolan virallisen onnettomuustutkinnan vuoden 2011 raportin Smolenskin lentoturman syistä. Muun muassa puolalaisiin haastattelulähteisiin nojaten Aro esitti, että Smolenskin turman takana olisi Venäjän tiedustelun masinoima attentaatti. Faktabaari tarkisti Aron lentoturmaa koskevat keskeisimmät väitteet, eivätkä ne kestä lähempää tarkastelua. Tarkistuksessa todettiin, että Aro vetoaa onnettomuudesta tehtyihin moniin vaihtoehtoisiin laskelmiin ja tutkimuksiin, mutta uskottavat todisteet kirjan väitteiden tueksi puuttuvat.
Monen puolalaisen mielestä kyseessä ei siltikään voi olla vain traaginen onnettomuus – ymmärrettävästi heidän joukossaan on useita uhrien omaisia, joita Aro on myös haastatellut. Faktat onnettomuuden kulusta eivät nimittäin tunnetasolla mitenkään voi vastata Smolenskin turmaan liittyvää järkytystä eikä taustalla olevaa vanhempaa jaettua traumaa, jonka onnettomuus repi auki. Salaliittoteorioiden narratiiveja tutkineet uskontotieteilijä Niko Pyrhönen ja yhteiskuntatietelijä Ari-Elmeri Hyvönen kirjoittavat toimittamassaan teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat. Yhteiskuntatieteellisiä näkökulmia (Vastapaino 2023 33), että “salaliittoteorioita, joita on esitetty vastauksena merkittäviin kriiseihin, voidaan pitää maallisina versioina teodikeoista, eli uskonnollisista selityksistä sille, miksi maailmassa esiintyy pahuutta.”
Puolan ja Venäjän suuri tarina
Trauman ymmärtämisessä auttaa se, että sisäistää sen suuren tarinan, johon se kytkeytyy. Puolan suhde Venäjään (kuten myös Saksaan) on ollut läpi molempien maiden historian ongelmallinen. Moskovan suuriruhtinaskunnalla oli perustellusti syytä pelätä aina 1600-luvulle asti huomattavasti mahtavampaa Puola–Liettuan-kuningaskuntaa. Tilanne kääntyi päälaelleen 1700-luvulla, jolloin edistyksellisen mutta poliittisesti hajanaisen Puolan alueet liitettiin ympäröiviin suurvaltoihin, Saksaan, Itävaltaan sekä Venäjään. Siinä missä 1800-luvun vuodet olivat Suomen suuriruhtinaskunnalle monella tavalla otolliset, puolalaiset kokivat olevansa puun ja kuoren puristuksissa Venäjän vallan alla.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nuoren Neuvostoliiton bolševikkihallinto suhtautui juuri itsenäistyneeseen ja yhdistyneeseen Puolaan vainoharhaisesti. Puola olikin käynyt 1919–1921 sodan Neuvosto-Venäjää vastaan. Tuolloin Venäjän sisällissotaa hyödyntäen Puola valloitti aiemmin Puola-Liettuan kuningaskunnalle kuuluneita alueita nykyisen Venäjän, Liettuan, Valko-Venäjän sekä Ukrainan alueelta. Ajatus Suur-Puolasta eli vahvana.
Puolan itsenäisyys murskattiin kaksi vuosikymmentä myöhemmin, toisen maailmansodan yhteydessä, kun Neuvostoliitto jakoi Puolan Saksan kanssa 1939. Molemmat valloittajat pyrkivät tuhoamaan Puolan henkisen, kulttuurisen, taloudellisen, poliittisen sekä sotilaallisen eliitin. Tähän liittyi muun muassa mainittu Katynin joukkomurha. Sodan jälkeen Neuvostoliitto teki Puolasta tiukassa kontrollissa olleen sateliittivaltion. Puolalaiset kapinoivat noina vuosina monin tavoin neuvostovaltaa vastaan. Tunnetuin ja menestynein vastarinnan vaiheista oli kommunistihallinnosta itsenäisen ammattiliitto Solidaarisuuden toiminta 1970- ja 80-luvuilla, joka henkilöityi Puolan presidentiksi myöhemmin nousseeseen Lech Wałęsaan. Puola tosiasiallisesti vapautui Neuvostoliiton kahleista 1989 järjestetyissä osittain vapaissa parlamenttivaaleissa, joissa Solidaarisuus sai yllätysvoiton. Kremlin päätös kunnioittaa Puolan vaaleja käynnisti Itäblokin lopullisen hajoamisprosessin, jonka myötä ensin Saksa yhdistyi 1990 ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuonna 1991.
Smolenskin turman tarkastelu tätä historiaa vasten selittää osaltaan, miksi maaperä on Puolassa otollinen uskomuksille ja väitteille, joiden mukaan kyse ei ollut onnettomuudesta. Puolan vanhaan kansalliseen kertomukseen istuu lähes saumattomasti Kremlin masinoima uusi joukkomurha, jonka kohteena oli itsenäisen ja itsensä vahvaksi tuntevan Puolan poliittinen ja sotilaallinen eliitti.
* * *
Faktabaarin Joonas Pörsti keskusteli faktantarkistuksesta Jessikka Aron sekä Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -professori Katalin Miklóssyn kanssa Pauliina Grymin juontamassa Yle Radio 1:n Kulttuuriykkösessä 5.6. Miklóssy toi ohjelmassa esiin, että teoria pommiattentaatista ei sovi narratiivin houkuttelevuudesta huolimatta kovin hyvin siihen valtioiden väliseen tilanteeseen, jossa Venäjä ja Puola olivat 2008–2010. Attentaatti ei myöskään olisi sopinut Venäjän silloisiin tavoitteisiin suhteessa Euroopan unioniin. Ennen kuin Venäjällä käynnistyi laajoja demokratiamielenosoituksia vuoden 2011 vilpillisistä vaaleista, maa pyrki rakentamaan vahvempia taloussuhteita Eurooppaan ja lähentymään Puolan ja muiden EU-maiden kanssa. Tässä ulkopoliittisessa tilanteessa pommiattentaatti Puolan poliittista ja sotilaallista johtoa – ja oppositiopuoluetta edustavaa väistyvää presidenttiä – kuljettaneeseen koneeseen olisi ollut täysin päinvastaisen muuhun ulkopolitiikkaan nähden.
Estonian onnettomuus ja salaliittoteorioiden hintalappu
Yhdysvalloissa Long Islandin lähellä tuhoutui vuonna 1996 Trans World Airlines lento 800 (TWA 800) teknisen vian seurauksena lähes välittömästi nousunsa jälkeen. Onnettomuus on synnyttänyt niin laajan salaliittoteorioiden vyöryn, että aiheelle on oma Wikipedia-sivu. Hyvönen ja Pyrhönen (2023b, 71) katsovat, että TWA 800 turmaan liittyvät perättömät narratiivit ovat ensimmäisiä internet-ajan salaliittoteorioita. Tavalliset kansalaiset pystyivät nyt muodostamaan netissä yhteisöjä, joissa jakaa sekä kehittää edelleen näitä kertomuksia. Silloin syntyneet teoriat tarjoavat selkeän pohjapiirustuksen, jonka varaan voi rakentaa uusista lentoturmista kertovia narratiiveja.
Smolenskin lento-onnettomuus ei siis suinkaan ole ensimmäinen kerta kun suuronnettomuudesta syntyy vaihtoehtoisia tarinoita salaliitoista. Käyttäytymistietelijä Jan-Willem van Prooijen sekä sosiaalipsykologi Karan M. Douglasin (2017) mukaan kriisitilanteet synnyttävätkin luonnollisen tarpeen salaliittoteorian kaltaisille selityksille aiheuttamalla ”tyypillisesti sellaisen psykologisen vaikutuksen, että ihmiset muuttuvat epävarmoiksi tai kokevat ympäristönsä hallinnan menetetyksi. […] Toisin sanoen, salaliittoteoria auttaa ihmisiä ymmärtämään maailmaa tunnistamalla tärkeille tapahtumille syitä, mikä entisestään auttaa ennustamaan ja ennakoimaan tulevaa. […] Vielä yleisemmältä tasolta katsottuna halu ymmärtää maailmaa on eräs salaliittoteorioihin uskomisen motivaation ytimistä.”
Lähimmäksi Smolenskin onnettomuuden aiheuttamaa shokkia päästään niin suomalaisten kuin ennen muuta ruotsalaisten ja virolaisten mielenmaisemassa tarkastelemalla Estonian suuronnettomuutta 28. syyskuuta 1994. Tuolloin Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut autolautta Estonia upposi Utön edustalla kansainvälisellä merialueella. Menehtyneistä yli viisisataa oli ruotsalaisia ja lähes kolmesataa virolaisia. Menehtyneiden joukossa oli myös suomalaisia, saksalaisia, venäläisiä ja latvialaisia.
Virallinen onnettomuustutkinta päätyi tulokseen, että onnettomuuden syynä oli myrskyn irroittama keulavisiiri. Kansainvälisen onnettomuustutkimuksen vastaus oli yksiselitteinen: laiva otti visiirin hajottua sisäänsä vettä keulasta, kallistui ja alkoi upota.
Kuva: Estonian keulavisiiri. Anneli Karlsson / Sjöhistoriska museet
Moni ei kuitenkaan ole ollut tyytyväinen tähän varsin yksinkertaiseen selitykseen suuronnettomuuden syystä. Yle Areenassa esitetyssä SVT:n 2023 tuottamassa Estonia ja myytit -dokumentissa haastateltu uhrien omainen, arkeologi Jonathan Lindström sanoo: ”Sama on jatkunut melkein 30 vuotta. Oli tuskallista, kun julkisuudessa pyöri milloin mikäkin hullu teoria pommeista, irronneista kaiteista ynnä muusta. Omaiset eivät saaneet rauhaa Estonia-onnettomuudelta.”
2000-luvun taitteessa vaihtoehtoiset selitykset onnettomuuden syystä profiloituivat erityisesti saksalaiseen toimittajaan Jutta Rabeen. Hänen kirjaansa Estonia: tragedia Itämerellä (Helsinki: Alfamer, 2002) voidaan pitää onnettomuuteen liittyvien salaliittoteorioiden ensimmäisen aallon kulminoitumana. Hän muun muassa yritti osoittaa, että Estonialla olisi räjähtänyt pommi.
Vuonna 2020 julkaistiin palkittu, Discoveryn tuottama dokumenttisarja ”Estonia – Mullistava löytö”, jossa kuvausryhmä oli hautarauhaa rikkoen sukeltanut kuvaamaan hylkyä. He löysivät rungosta aiemmin tuntemattoman reiän ja tämä käynnisti uuden salaliittoteorioiden aallon, mm. salatusta törmäyksestä sukellusveneeseen, ja lopulta uuden virallisen tutkinnan sen syystä.
SVT:n dokumentin mukaan huomattavia, muun muassa alun pitäen tulvien ehkäisyyn tarkoitettuja varoja, peräti 85 miljoonaa kruunua (8 milj. €), käytettiin vuonna 2022 ”Estonia – Mullistava löytö” sarjassa esitettyjen väitteiden selvittämiseen. SVT:n vuoden 2023 dokumentissa seurataan, kuinka tutkijat löysivät reiän läheltä paljastunutta kalliota, joka selittää reiän syntymisen aluksen uppoamisen yhteydessä. Kallion sijainti on tutkimukseen osallistuneitten mukaan sellainen, että on vaikea uskoa sen jääneen vuoden 2020 dokumenttiryhmältä näkemättä. Ei voida tietää, jätettiinkö sarjassa tieten tahtoen kertomatta ilmiselviä tosiasioita, jotka olisivat pilanneet katsojiin vetoavan kertomuksen piilotetusta totuudesta. Uusi tutkimus vuodelta 2022 joka tapauksessa kumosi väitteet ja vahvisti alkuperäisen onnettomuustutkimuksen tulokset.
Vuoden 2020 dokumenttisarja tehtiin hyvän tarinan ehdoilla ja se vetosi moniin katsojiin. Dokumentaristia juhlittiin sankaritoimittajana ja hänet palkittiin Bonnierin Suuressa journalistikilpailussa Vuoden paljastus -palkinnolla. SVT:n dokumentin tekijät selittävät sarjan menestystä paitsi psykologisilla syillä, myös suoraan siinä käytetyllä virheellisellä tieteellä ja väärin tulkituilla kaavioilla. Sarjassa väitettiin Estonian uppoamiskohdassa olevan erittäin paksu kerros moreenista savea ja kiellettiin siellä olevan sellaisia kalliota, mitä tosiasiallisesti löytyi vuonna 2022.
SVT:n haastattelussa salaliittoteorioita tutkinut aatehistorioitsija Andreas Önnerfors sanoo suuronnettomuuksien synnyttävän salaliittoteorioita samanlaisen kaavan mukaan:
Dramaturgia etenee niin, että tapahtuu jotain suurta, jolle pyritään löytämään syy-seuraussuhde. Tapahtumissa ollaan näkevinään jokin kuvio. Seuraavaksi päätellään, että kyse ei voi olla sattumasta vaan taustalla on jokin juoni. Seuraavaksi kehitetään teoria siitä, ketkä tapahtuneesta ovat vastuussa. Seuraava askel on, että heidät julistetaan syyllisiksi, joskus jopa pahuuden edustajiksi. Mukana on usein ajatus, että jos emme estä näiden pahojen ihmisten aikeita, kuolemme kaikki ja koko yhteiskunta romahtaa. Lopulta päädytään siihen, että me olemme ainoita, joiden sanaan voi luottaa. Aiomme estää näiden ihmisten, tai alieneiden tai illuminatin, maailmaa uhkaavat aikeet.
Önnerfors lisäksi sanoo uskovansa salaliittoteorioiden rapauttavan yhteiskunnallista luottamusta. SVT haastatteli dokumenttiinsa Jutta Rabea. Hän vakuutti, että virallisen selityksen ylläpitäminen on Estonian turman tapauksessa vain merkki salailusta: “Jotain he salailevat. Uskon, että se on jotakin suurta, koska sitä jatketaan niin itsepintaisesti. Salailun taustalla on jotain suurempaa kuin te Ruotsissa osaatte kuvitella. Ihmiset, joita olen haastatellut, ovat sanoneet, eivät kameran edessä, mutta epävirallisesti, että jos ruotsalaiset tietäisivät valtionsa tempuista, demokratia kaatuisi.”
Salaliittoteorioiden politiikkaa
Salaliittoteorioiden käyttö politiikan välineenä on tyypillistä oikeistopopulistisille puolueille, kirjoittavat viestinnän tutkija Marko Ampuja ja politiikan tutkija Mikko Poutanen (2023). Donald Trump nousi politiikkaan 2010-luvulla levittämällä monia salaliittoteorioita, tunnetuimpana väitettä, jonka mukaan Presidentti Barack Obama ei olisi syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen ja siten hänen valinta presidentiksi olisi ollut laiton. Maan hallinto olisi tämän teorian mukaan ollut perustuslaillisessa kriisissä. Pyrhönen ja Hyvönen (2023) kirjoittavat salaliittoteorioiden politisoinnin kytkeytyvän juuri ”kriisiperformansseihin”, joissa kriisejä pyritään luomaan tai ainakin pitkittämään ja syventämään.
Trumpin presidenttikautta 2017–2020 väritti Qanon-salaliittoteoria, Trumpin levittämät perustelemattomat väitteet Covid-19-taudista sekä lopulta massiivinen salaliittoteoria hänen vastaisestaan vaalipetoksesta. Sellainen olisi edellyttänyt, että vaalipetokseen olisi osallistunut demokraattipuolueen lisäksi moni Trumpia kannattaneen republikaanipuolueen jäsenkirjalla varustettu vaaliasiamies. Sen ja Qanon-salaliittoteorian seurauksena voidaan pitää väkivaltaiseksi yltynyttä kapinaa ja Yhdysvaltojen Senaatin rakennuksen, Capitolin, valtausta 6.1.2021 (Jääskeläinen 2023). Näitä salaliittoteorioita ovat levittäneet edelleen Yhdysvaltain konservatiiveja lähellä oleva media ja toimittajat. Ne ovat kytkeytyneet tietokirjailija ja yliopistotutkija Tuukka Tomperin (2022) mukaan moniin muihinkin väkivallantekoihin.
Kuva: Trumpin kannattajat valtasivat Yhdysvaltain kongressirakennuksen Washingtonissa loppiaisena 2021. EPA-EFE/MICHAEL REYNOLDS
Unkarissa vuodesta 2010 vallassa ollut populistinen Fidesz-puolue on pyrkinyt pitämään yllä pysyvää vaikutelmaa kriisistä viimeistään vuodesta 2015 lähtien levittämällä valtion propagandana salaliittoteorioita. Nämä ovat koskeneet EU:ta, unkarilaistaustaista miljonäärifilantrooppia George Sorosta sekä maahanmuuttoa. (Kallius 2023).
Suomessa esimerkiksi perussuomalaiset poliitikot sekä puolueen lehti Suomen Uutiset ovat käyttäneet ns. väestönvaihtonarratiivia oman kannatuksensa nostamiseen (Ampuja ja Poutanen 2023 ja Saresma 2023). Tämän alkujaan Ranskassa popularisoidun perusteettoman, islamofobiaan nojaavan salaliittoteorian mukaan, tiivistäen, liberaalit poliitikot pyrkisivät muuttamaan länsimaiden väestörakennetta monikulttuurisemmaksi tai jopa lopulta enemmistöltään maahanmuuttajataustaiseksi edistääkseen omaa poliittista ja taloudellista asemaansa.
Smolenskin turma puolalaisessa politiikassa
Vuonna 2010 Smolenskin turmassa menehtynyt presidentti Lech Kaczyński oli perustanut Laki ja oikeus (PiS) puolueen veljensä Jarosław Kaczyńskin kanssa vuonna 2001. Konservatiivisia arvoja puolalaisessa yhteiskunnassa edustamaan perustettu puolue lukeutuu nykyään populistiseen oikeistoon. Puolue nousi Puolan hallitsevaksi mahdiksi 2015, joskin sillä oli ennalta jo vahva asema. PiS:n johtama hallitus kieltäytyi hyväksymästä aiempien Smolenskin onnettomuustutkintojen tuloksia ja perusti oman alakomitean selvittämään turmaa.
Kuten Faktabaarin tarkistuksessa todettiin, PiS on käyttänyt Smolenskin turmasta muodostettua salaliittonarratiivia välineenä mustamaalata suurinta poliittista kilpailijaansa, EU-integraatiota kannattavan keskustaoikeistolaisen Kansalaisfoorumi-puolueen puheenjohtajaa Donald Tuskia, joka oli Puolan pääministeri Smolenskin turman aikana. Jotta pommitarina voisi olla tosi, Tuskin olisi pitänyt tavalla tai toisella olla mukana joko sitä järjestäneessä tai vähintään sitä peitelleessä salaliitossa. Ylen Kulttuuriykkösen keskustelussa Katalin Miklóssy piti tätä väitettä epäuskottavana, sillä se ei sovi Tuskin Venäjän-vastaiseen politiikkaan kuin ei siihenkään tosiasiaan, että hänen oman puolueensa jäseniä kuoli onnettomuudessa.
Tusk nousi uudelleen Puolan pääministeriksi 2023 muodostamalla lähes koko aiemman opposition yhdistävän koalition voittaakseen enemmistön Puolan parlamentissa. Miklóssy totesi, että toistamalla pommitarinaa kiistetään Tuskin sekä neljäntoista vuoden takaisen että nykyisen hallituksen legitimiteetti. Tällä väitteellä pyritään ajamaan Puolan hallintoa perustuslailliseen kriisiin.
On selvää, että Smolenskin pommiteoria palvelee poliittisia tarkoituksia Puolassa, joka valmistautuu presidentinvaaleihin vuonna 2025. Istuva presidentti Andrzej Duda edustaa Laki ja oikeus -puoluetta ja on pyrkinyt vaikeuttamaan Tuskin hallituksen toimintaa esimerkiksi jarruttamalla valtion budjetin valmistelua joulukuussa 2023 sekä häiritsemällä kahteen puolueensa jäseneen kohdistuvaa korruptiotutkintaa ja lopulta armahtamalla heidät.
Salaliittonarratiivit kansainvälisessä politiikassa
Venäjän toiminta Kremlin määritelmän mukaisesti “lähiulkomailla” kärjistyi jo vuoden 2008 sodassa Georgiaa vastaan ja sitä seuranneessa jäätyneessä konfliktissa mutta toden teolla 2014 Krimin valtauksessa sekä Itä-Ukrainassa Venäjän suoralla tuella käydyssä näennäisessä “sisällissodassa”. Tähän kansainväliseen jännitteeseen on ollut helppo liittää väitteitä Venäjän syyllistymisestä myös muihin tekoihin, kuten joukkomurhaan pudottamalla lentokone Smolenskissa.
Verrannollinen tilanne vallitsi 2000-luvun alussa, kun Yhdysvallat valmisteli Britannian ja muiden liittolaistensa kanssa Irakin valloitusta alkuvuodesta 2003. Yhdysvaltain uuskonservatiivinen hallinto haki sodalle oikeutusta YK:n turvallisuusneuvostolta väittämällä, että Irak oli liittoutunut salaa Yhdysvaltoihin iskeneen terroristijärjestö al-Qaidan kanssa ja että maalla oli aktiivinen joukkotuhoaseohjelma, joka muodosti välittömän uhan länsimaille. Kummallakaan väitteellä ei ollut totuuspohjaa, kuten myöhemmin aukottomasti vahvistui. Jo maaliskuussa 2003 YK:n asetarkastajien mukaan Irak oli lopettanut kemiallisten aseiden tuotantonsa ja ydinaseohjelmansa jo vuosia aiemmin.
YK:n turvallisuusneuvostoa presidentti George W. Bushin hallinnon väitteet eivät vakuuttaneet, vaikka ulkoministeri Colin Powell piti turvallisuusneuvostolle pitkän ja vetoavan puheen 5. helmikuuta 2003. Sen sijaan Bushin hallinto onnistui taivuttamaan Yhdysvaltain kongressin ja lopulta väestön enemmistön sodan kannalle. Välineinä se käytti vääristeltyjä ja tekaistuja tiedustelutietoja, konservatiivisia ajatushautomoita ja lehdistölle syötettyjä perättömiä kertomuksia joukkotuhoaseista (Pörsti 2017, 188–213). Britanniassa Tony Blairin kanslia taivutteli vastaavasti parlamentin ja osan väestöstä sodan kannalle muokkaamalla tiedustelutietoja (Pörsti 2017, 218–220).
Terrorisminvastaisen sodan ilmapiirissä syötit menivät läpi jopa itärannikon maineikkaille laatulehdille, New York Timesille ja Washington Postille. Kuten Joonas Pörsti kertoo teoksensa Propagandan lumo (Teos, 2017) Irakin sotaan johtaneita kehityskulkuja luotaavassa luvussa ”Demokratiaan käärittyä propagandaa”, valtaapitävien lähellä pysytteleville kirjoittajalle oli tarjolla salaisia tiedustelutietoja ja irakilaisten loikkareiden paljastuksia. Yhdessä tunnetuimmista tapauksista New York Timesin Pulitzer-palkittu toimittaja Judith Miller haastatteli Bangkokissa kemian insinööriksi esittäytynyttä irakilaista loikkaria, Adnan al-Haideria. Hän kertoi toimittajalle paristakymmenestä bunkkereihin kätketystä biologisten, kemiallisten ja ydinaseiden valmistuspaikasta Irakissa. Irakin valtauksen jälkeen selvisi, että CIA oli aiemmin haastatellut al-Haideria ja tehnyt tälle valheenpaljastuskokeen. Tiedustelupalvelun arvio oli, että loikkari oli sepittänyt koko tarinan saadakseen viisumin länteen. Milleriltä tämä tieto kuitenkin pimitettiin. (Pörsti 2017, 205–6).
Tarina salaisista asetehtaista istui Irakin johtajasta Saddam Husseinista muodostuneeseen kuvaan yhtenä aikakautensa hirvittävimmistä diktaattoreista. Sodan jälkeen vahvistui se, minkä ruotsalaisen Hans Blixin johdolla Irakissa työskennelleet YK:n ja Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n parisataa asetarkastajaa kertoivat jo ennen sotaa: maasta ei löytynyt mitään merkkejä joukkotuhoaseista. Näin siis, vaikka Yhdysvallat käytti peräti miljardi dollaria niiden etsimiseen (Pörsti 2017, 226). Sodan jälkimainingit kuitenkin tuntuvat Lähi-idässä vieläkin, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
* * *
Venäjä ja Vladimir Putin ovat neljässätoista vuodessa muuttuneet paljon. Putinin ote vallasta on tiukka, sillä perustuslain muutoksen seurauksena hän voi jatkaa presidenttinä pitkälle 2030-luvulle. Oppositio on maassa tuhottu sekä media ja viestintä keskitetty lähes täysin Kremlin käsiin. Maa on sotataloudessa. Venäjän toiveet maan vaikutusvallan lisäämisestä Euroopassa diplomaattisin ja taloudellisin keinoin ovat historiaa. Venäjän hallinnon opposition vastaiset toimet 2011 alkaen sekä Krimin valtaus 2014 muuttivat maan sisä- ja ulkopoliittista tilannetta perustavanlaatuisesti. Aloitettuaan täysimittaisen maahyökkäyksen Ukrainaa vastaan vuonna 2022 Venäjä on ajautunut sellaiseen vastakkainasetteluun EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa, jota ei vielä Smolenskin turman aikaan vuonna 2010 ollut.
Jos vuonna 2010 Kreml olisi jäänyt Nato-maan presidentin ja sotilasjohdon joukkomurhasta kiinni, Euroopan kaupasta riippuvainen Venäjä ei millään olisi voinut olla varautunut taloudellisesti paljastuksen seurauksiin. Maa oli tuolloin vielä vuoden 2008 globaalin talouskriisin ravistelema. Sotilaallisesti Venäjä olisi ollut sitä vieläkin vähemmän: muun muassa ruotsalaiset sotatieteen tutkijat Carolina Vendil Pallin ja Fredrik Westerlund totesivat vuonna 2009, että Georgian sota paljasti Venäjän armeijan heikon tilan (ks. myös Yle 23.2.2009 ja 13.12.2010).
Venäjän tiedustelun tuolloinen kyvykkyys näin monimutkaisen operaatioon, puolalaiskoneeseen kohdistuvaan pommiattentaattiin sekä varsinkin sen peittelyyn vaikuttaa myös epäuskottavalta. Venäjään kytkeytyvät monet kotimaassa ja ulkomailla toteutetut myrkytystapaukset ja sabotaasit ovat osoittaneet Venäjän tiedustelun pikemminkin olevan erittäin huono piilottamaan jälkiään.
Vladimir Putinista on muodostunut kuva eurooppalaisten ja varsinkin rajanaapureiden suomalaisten ja puolalaisten silmissä yhtenä 2020-luvun pahimmista diktaattoreista. Hänet nähdään lähipiirinsä ja strategiensa kanssa harkitsemattomilla ja pahantahtoisilla päätöksillään uhaksi turvallisuudelle ja maailmanrauhalle. Tässä tilanteessa ihmisten mieliä muokkaa jälkiviisaus, jossa myöhempiä tapahtumia käytetään selittämään aiempia. Esimerkkinä tästä on taipumus syyttää perusteettomasti poliitikkoja siitä, etteivät he nähneet ennalta mihin tilanne oli johtamassa.
Vuonna 2010 kenelläkään ei ollut kristallipalloa, ei edes Putinilla, vaikka maan epädemokraattisesta kehityksestä oli jo tuolloin lukuisia merkkejä. Putin oli tuolloin poikkeuksellisesti pääministeri, koska hänellä ei vielä ollut valtaa haastaa maan perustuslakia. Hän oli todennäköisesti poliittisesti heikoimmillaan koko kohta neljännesvuosisadan jatkuneen valtakautensa aikana. Putin esiintyi itse julkisuudessa (Aro 2024, 47) johtamassa Venäjän valtion onnettomuustutkintaa Smolenskin turmasta, eikä työ saanut vaikuttaa millään tavoin epäpätevältä. Onnettomuustutkinnanselkeitä puutteita pyrittiinkin piilottelemaan, mikä on nähtävissä esimerkiksi Puolan siviili-ilmailuhallinnon onnettomuustutkinnan tuottamasta korjauslistasta, jonka pohjalta Venäjän onnettomuustutkinta ei suostunut muuttamaan raporttiaan vaan julkaisi listan liitteenä (kuten faktantarkistuksessa todetaan).
Salaliittoteoriat ja median vastuu
SVT:n Estonia ja myytit -dokumentin haastattelussa Andreas Önnerfors sanoo: ”Reportaasi, kirja tai tv-dokumentti on aina osa laajempaa kontekstia, asiayhteyttä. Jos on olemassa narratiivi, jonka mukaan valtio salailee, taustalla on salaliitto, eikä valtion sanomisiin voi koskaan luottaa, reportaasista tulee osa sitä narratiivia. Tällaisten juttujen julkaisemiseen liittyy suuri vastuu, ettei levitetä virheellistä tietoa.”
Monen amerikkalaisen on ollut vaikea uskoa, että Lee Harvey Oswald olisi oikeasti voinut toimia yksin murhatessaan presidentti John F. Kennedyn 22. marraskuuta 1963. Näin merkittävän tapahtuman takaa lähdetään etsimään salaliittoa. Ihmisellä on tarve selitykselle, joka antaa merkityksen kaoottiselle todellisuudelle ja sen arvaamattomuudelle. Se luo turvallisuuden tunnetta ja salaliittoon uskovista voi löytää itselleen yhteisön.
Populaarikulttuurimme on kuitenkin niin Kennedyn murhaan liittyvän salaliittouskomuksen läpäisemä, että tiedelukutaitoon keskittyvän FINSCI-hankkeen kyselytutkimuksessa sen todettiin olevan myös Suomessa yleisimmin uskottu salaliittoteoria. Silti ei ole mitään uskottavaa näyttöä siitä, että Kennedyn murhan takana olisi salaliitto. FINSCI:n tulosten nojalla suomalaisten parissa erinäisiin salaliittoteorioihin uskominen ei ole harvinaista, vaikkakaan kuinka vakavissaan niihin uskotaan, on vaikea todeta.
Pyrhönen ja Hyvönen (2023, 39) kirjoittavat: “Varsinainen tieteellinen asiantuntemus nojautuu aina laajaan verkostoon, muihin tutkijoihin ja tutkimusinstituutioihin. Vastuullinen asiantuntijuus edellyttää herkkyyttä sille, että julkisuuteen vietävät faktat ovat aina eräänlainen still-kuva – sen hetkiseen parhaaseen tietoon perustuva tulkinta jatkuvassa liikkeessä olevasta tiedon merestä. […] Salaliittoväitteiden esittämiseksi siteerattujen yksittäisten ihmisten kohdalla tällaisista rajoituksista ei tarvitse välittää.”
Filosofi Juha Räikän (2021, 10-11, 27-39) mukaan salaliittoteoriasta on kyse, kun tapahtunut selitetään vetoamalla salaliittoon yleisesti hyväksytyn käsityksen vastaisesti, vaatien samalla epäsymmetrisesti huomattavasti kovempia tiedollisia vaatimuksia (eli esimerkiksi merkittävästi laadukkaampia ja tuntuvasti runsaampia todisteita) vallitsevan teorian suhteen kuin mitä edellyttää omalta vaihtoehtoiselta selitykseltä, eli salaliittoteorialta. Tällöin yleinen tieteellinen konsensus saatetaan pyrkiä kaatamaan yksittäisen tai muutaman tutkijan auktoriteetilla. Koska edes tutkijan koulutus ei takaa täydellistä suojaa salaliittoajattelulta (ks. Pyrhönen ja Hyvönen 2023, 43–44), voi tällaisia yksittäisiä tutkijoita löytyä esimerkiksi journalistin haastateltavaksi. Räikkä (2021, 27) kuten monet muutkin painottaa, että sinällään epäluulo ”virallista tietoa” kohtaan saattaa olla terve reaktio, varsinkin vaikka Venäjän kaltaisessa maassa, eikä sitä tule sekoittaa varsinaisiin salaliittoteorioihin, joissa kyseenalaistetaan luotettavan tiedon tuotanto (ks. Pyrhönen ja Hyvönen 2023, 32).
Ihmisillä on yleinen taipumus vahvistusvinoumaan eli siihen, että omaa kantaa puoltava informaatio hyväksytään herkemmin kuin sen vastainen. Salaliittoteoria vie tämän vinouman äärimmilleen. Salaliittoteorian kannattaja saattaa jopa muuttaa vaatimuksiaan tiukemmiksi todisteiden määrän ja laadun kasvaessa. Esimerkiksi litteän maan salaliittoteoreetikot löytävät aina jotain huomautettavaa vaikka Nasa tuottaa aina vain tarkempia kuvia maasta ja kuusta.
On helppo nähdä, miten tämä informaatioon kohdistuva vinouma on valjastettavissa disinformaation levittämiseen sekä politiikan tekemisen välineeksi. Tuukka Tomperi (2022) kirjoittaa: “Salaliittouskomusten käyttö poliittisissa narratiiveissa osoittaa myös, ettei niitä kannattaakseen ja levittääkseen välttämättä tarvitse uskoa niiden sisältöön. Uskomuksia voi ylläpitää saavuttaakseen jotakin hyötyä ja vaikuttaakseen muihin.”
Todellisia salaliittoja silti ilmenee silloin tällöin, kuten porvarihallituksen muodostamiseen tähdännyt kassakaappisopimus Suomessa vuodelta 1987, jolloin kokoomus ja keskusta pyrkivät ohittamaan suurimman puolueen, demarit, hallituksen muodostuksessa yhteisellä salaisella sopimuksella. Todelliset salaliitot harvoin ovat kovin monimutkaisia eivätkä tohdi pysyä piilossa, kuten mainitulle kassakaappisopimukselle kävi.
Todellisen salaliiton paljastaminen on skuuppi, josta toimittajaa palkitaan. Kokeneenkin toimittajan on siksi helppo haksahtaa pitämättömäänkin salaliittoteoriaan, sillä silloin pääsee parhaimmillaan julkaisemaan jotain sellaista, mistä kukaan muu ei ole aiemmin puhunut ja joka on tyypillisesti vielä erittäin sensaatiomaista, hälyttävää ja pelottavaa. Jos nimittäin Venäjä olisi syyllistynyt Smolenskissa Puolan presidentin, sotilasjohdon sekä lähes sadan muun murhaan, kyseessä olisi ollut sotilaallinen hyökkäys ilman sodan julistamista Nato-maata Puolaa vastaan, kaikkine niine seurauksineen, mitä tällaisella hyökkäyksellä olisi.
Pyrhönen ja Hyvönen (2023, 40) kirjoittavat:
Vaikka salaliittoteorian kehittäjä ei yleensä pyri tietoisesti valehtelemaan, hänellä on kuitenkin puolellaan sama etu kuin valehtelijalla […] Todellisuus nimittäin on fiktiota roisoisempi. […] Tästä syystä tosiasioissa pidättyvä kuvaus tapahtumien kulusta saattaa olla vähemmän uskottava kuin sellainen, jossa tosiasioita voidaan keksiä loogisen ja uskottavan tarinan kertomiseksi. […] Jossain määrin salaliittoteorioiden vetovoimaa voidaan selittää myös sillä, että ne ovat paitsi loogisempia kuin todellisuus, myös yksinkertaisesti viihdyttävämpiä.
Lopuksi: Minne tästä?
”Journalistinen media – ja julkiseen keskusteluun osallistuvat tutkijat ja poliitikot – ovat keskeisiä toimijoita, jotka määrittelevät, mitkä sosiaalisessa mediassa kiertävät ilmiöt ja äänet muuttuvat vahvimmin sosiaaliseksi todellisuudeksi”, kirjoittaa mediatutkija Katja Valaskivi (2023, 170). Hänen mukaansa sekä sosiaalisella että perinteisellä medialla on suuri vastuu siinä, miten paljon erilaiset salaliittoteoriat saavat ilmatilaa julkisessa keskustelussa (myös Jääskeläinen 2023, Pyrhönen ja Hyvönen 2003, ja Hyvönen ja Pyrhönen 2023b).
On nähtävissä, että mikäli merkittävä onnettomuus tapahtuisi Suomessa tai koskien suomalaisia, siitäkin saatettaisiin lähteä rakentamaan mittavaa poliittisesti motivoitunutta salaliittoteoriaa. Näin itse asiassa jo tapahtui vuosina 2020–2021 korona-pandemian aikana, jonka tuottamaa salaliittojälkipyykkiä käydään vielä pitkään. Kristallipuolue, jonka jäsenistön ja ehdokkaiden parissa salaliittoteoriat ovat olleet yleisiä, sai kerättyä kannattajakortit ja pääsi kriisin seurauksena puoluerekisteriin, kirjoittaa Tomperi (2022). Näiden pandemiaan kytkeytyvien salaliittoteorioiden näkyvyys suomalaisessa mediassa on onneksi vähäinen, mutta näin ei suinkaan ole kaikkialla, kuten Yhdysvalloissa.
Näitä salaliittouskomuksia pitäisi myös tarkastella mielenterveyteen liittyvänä kysymyksenä (esim. Ruiz 2021). Harva on onnistunut ilmaisemaan tilanteen vakavuuden ja koronakriisin jättämän jaetun trauman samalla kirkkaudella kuin sarjakuvataiteilija Jyrki Vainio, kuten tässä 2.12.2023 Ilta-Sanomissa julkaistussa kuvassa:
Kriiseistä järkkyneet. Ilta-Sanomat, 2.12.2023. pic.twitter.com/dLGfX46aZX
— Jyrki Vainio (@JyrkiVainio) December 3, 2023
Tietokirjailijoita ei koske samanlainen journalistinen vastuu kuin Julkisen sanan neuvoston laatimiin Journalistin ohjeisiin sitoutunutta mediaa. Tietokirjailija onkin faktantarkistuksen kanssa lopulta varsin yksin, sillä hänellä ei ole journalistin tavoin vastaavan toimittajan tukea. Hän yksin vastaa omalla maineellaan kirjassaan esitetyistä väitteistä, jolleivat ne syystä tai toisesta ylitä eräitä rikoslain 24. luvun tarkoittamia seikkoja, jolloin kustantajalle saattaa tulla seuraamuksia esimerkiksi painotuotteen myyntikieltona tai takavarikointina. Kustantajien olisi silti syytä pitää huolta omista kirjailijoistaan, ja kustannustoimittajien soisi huomata, jos kirjassa esitetyt väitteet ovat erityisen epäilyttäviä. Siksi olisi suotavaa, että tietokirjan pohjalta juttuja julkaisseet, journalistin ohjeisiin sitoutuneet mediat sekä tekisivät omaa ennakoivaa faktantarkistusta että näkyvästi oikaisisivat toistamansa merkittävät asiavirheet, eivätkä jättäisi sitä kaikessa hiljaisuudessa tietokirjailijan vastuulle. ■
Severi Hämäri on käytännöllisen filosofian tohtorikoulutettava, tietokirjailija ja opettaja, joka kouluttaa mm. tietokirjoittamista, puhetaitoa, tiedeviestintää sekä kriittistä ajattelua. Hämärin tietokirja Verbaalinen väkivalta verkossa julkaistiin keväällä 2024 (Basam Books). Hämäri on ollut aiemmin Faktabaarin toimituksen jäsen.
Pääkuva: Jaap Arriens/NurPhoto/Shutterstock/All Over Press / Karlsson, Anneli / Sjöhistoriska Museet / EPA/Jacek Turczyk
Kirjoituksessa käytetyt tärkeimmät lähteet:
Ampuja, M. & M. Poutanen 2023. ”Salaliittoteoriat ja trollauspolitiikka oikeistopopulistisina viestintästrategioina”. s. 219–248 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Aro, J. 2024. Putinin maailmansota. Venäjän salaiset operaatiot lännen tuhoamiseksi. Helsinki: Johnny Kniga.
Hyvönen, A-E. & N. Pyrhönen (toim.) 2023a. Salaliittoteorioiden politiikat. Yhteiskuntatieteellisiä näkökulmia. Tampere: Vastapaino.
Hyvönen, A-E. & N. Pyrhönen 2023b. ”Salaliittoteoriat: antiikista totuudenjälkeiseen julkiseen tilaan”. s. 61–85 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Johnson, P. & Y. Lautela 2004. Puola. Vanhaa ja uutta Eurooppaa. Helsinki: Edita
Jääskeläinen, P. 2023. ”Digitaaliset sotilaat – Q-anon ja kamppailu hybridin mediaympäristön hallinnasta”. s. 191–217 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Kallius, A. 2023. ”Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa 2010-luvulla”. s. 287–311 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
van Prooijen, J.W., Douglas. K.M. 2017. ”Conspiracy theories as part of history: The role of societal crisis situations’’. Mem Stud. 2017 July 10(3):323-333. doi: 10.1177/1750698017701615. (Lainauksen suom. kirjoittajan, kursiivi lisätty.)
Pyrhönen, N. & A-E. Hyvönen 2023. ”Johdanto”. s. 7–56 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Pörsti, J. 2017. Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa. Helsinki: Teos.
Ruiz, R. 2021. ”Conspiracy theories are a mental health crisis”. June 27 2021 Mashable.com: https://mashable.com/article/mental-health-disinformation-conspiracy-theories-depression (noudettu 13.6. 2024).
Räikkä, J. 2021. Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Helsinki: Gaudeamus.
Saresma, T. 2023. ”Perussuomalaiset ja väestönvaihto – kulttuuri, ’rotu’ ja sukupuoli salaliittoteoriassa”. s. 253–286 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Tomperi, T. 2022. ”Salaliittoteoriat. Katsaus salaliittokertomusten vetovoimaan ja ideologiseen hyväksikäyttöön”. Niin&näin 4/2022. Luettavissa: https://netn.fi/artikkelit/salaliittoteoriat/.
Vainio, J. 2024. Kansalaistottelemattomuutta. Helsinki: Aviador.
Valaskivi, K. 2023. ”Huomiotehdas, sisältösekaannus ja salaliittoteorioiden kierto”. s. 163–190 kirjassa Hyvönen & Pyrhönen 2023a.
Vendil Pallin, C., & Westerlund, F. 2009. “Russia’s war in Georgia: lessons and consequences”. Small Wars & Insurgencies, 20(2), 400–424. https://doi.org/10.1080/09592310902975539
SVT 2023. Dokumenttiohjelma Estonia ja myytit. Suomennos Mari Hallivuori.
Ulkoministeriö ”Maailman markkinat: Venäjä”. Edustustojen raportit 10.8.2009.
Jaa eteenpäin
