Johanna Vehkoo: "Moni uutinen ei perustu tositapahtumiin"
Miksi media kiltisti toistaa poliitikkojen puheita? Miksi usko objektiiviseen journalismiin heikentää amerikkalaismedian uskottavuutta? Miten on mahdollista, että yhdessä Der Spiegelissä oli 1153 virhettä?
Toimittaja Johanna Vehkoo perehtyi faktantarkistukseen vuonna 2011 ilmestyneessä Painokoneet Seis -kirjassaan. Vehkoo haastatteli muun muassa amerikkalaisen faktantarkistuspalvelu Politifactin perustajaa, toimittaja Bill Adairia. Adairin mukaan vanhan median aikakaudella uutisorganisaatiot pystyivät suodattamaan poliitikkojen puheita niin, että yleisö sai pääosin paikkansapitävää tietoa. Nyt, kun poliitikot voivat puhua verkossa suoraan äänestäjille, uutisorganisaatioilla on vielä pakottavampi velvoite kritisoida heidän puheitaan.
Näin Vehkoo kertoo kirjassaan, miten Politifact syntyi:
“Vuoden 2004 Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouksessa toimittaja Bill Adairista alkoi tuntua, että politiikan journalismissa oli jotakin pahasti pielessä. Kokouksen erikoisimman puheen piti demokraattipuolueen senaattori Georgiasta, Zell Miller. Hän ylisti Bush nuorempaa ja väitti, että demokraattien ehdokas John Kerry halusi leikata puolustusmäärärahoja.
”Epäilin, että moni asia, mitä hän sanoi Kerrystä, ei ollut totta. Mutta en tehnyt mitään, eivätkä tehneet muutkaan. Millerin väitteet raportoitiin ilman kritiikkiä.”
Zell Millerin puhe toimi inspiraationa, kun Adair ehdotti työnantajalleen, Floridassa ilmestyvälle St Petersburg Timesille, että lehti tekisi jotakin aivan uutta politiikan journalismissa. Vuoden 2007 elokuussa perustettu Politifact on sivusto, joka tarkistaa faktat poliittisten toimijoiden lausuntojen takana.
”Minulta edellytettiin vain raportointia, ei kyseenalaistamista ja kriittistä ajattelua”, Adair muistelee työtään Washingtonin-reportterina Perugian journalismifestivaaleilla Italiassa.
”Amerikkalainen journalismi vain välittää informaatiota ja odottaa kansalaisten tekevän omat päätelmänsä.”
Adairin mielestä poliitikkojen väitteiden uskollinen toistaminen ei enää riittänyt. Kansalaiset luottivat median sanaan, mutta median sana oli sama kuin poliitikon sana.
”Me olimme pettäneet kansalaiset. Meistä oli tullut liian pelokkaita, emme uskaltaneet haastaa poliitikkojen puheita.”
Arkuuden syynä oli objektiivisena journalismina tunnettu uskonkappale, jolla on Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Toimittajat pelkäävät, että heitä syytetään puolueellisuudesta ja tasapuolisuuden unohtamisesta, jos he kirjoittavat kriittisesti poliitikoista.
”Tästä syystä he ajattelevat, että riittää, kunhan tuomme jutussa esille sekä demokraattien että republikaanien kannan. Se on turvallista.”
Englanniksi ilmiötä kutsutaan ”he said, she said” -journalismiksi, sillä se antaa kuvan kahdesta tasavahvasta mielipiteestä. Hyvä esimerkki on ilmastonmuutosta käsittelevä juttu, johon on väkisin haettava skeptikko, vaikka he edustavat häviävän pientä marginaalia aiheen asiantuntijoissa. Median jatkuvasti tekohengittämä skeptikon ja ilmastotieteilijän dialogi pitää yllä kuvaa siitä, että skeptikot olisivat jotenkin merkittävä ryhmä tiedeyhteisön sisällä. He eivät ole, ja kriittisen journalismin tehtävä olisi tuoda tämä esille.
Amerikkalainen politiikka on jatkuvaa taistelua puheenaiheiden valinnasta. Poliitikot kilpailevat siitä, ketä siteerataan mediassa – ja lainatuksi pääsee laukomalla napakoita ja tarttuvia iskulauseita. ”He heittelevät näitä sloganeita edestakaisin, mutta varsinaista keskustelua syntyy harvoin”, sanoo Adair.
Vaikka faktantarkistus ei sinänsä ole uutta journalismissa – senhän pitäisi olla kaiken journalismin arkipäivää – Adair pitää Politifactia ja sen seuraajia uutena journalistisena genrenä.
”Journalismi on monella tapaa juuttunut viime vuosisadalle. Emme ole hyödyntäneet läheskään kaikkea verkon potentiaalia”, hän sanoo. ”Politifact ei ole printtijournalismia verkkoon kopioituna, eikä se ole blogi. Se on puhdasta verkkojournalismia.”
Politifactin näkyvin osa on Truth-o-meter, totuuden ja valheen asteikko. Huonoin tulos, emävalhe, on nimeltään ”pants on fire” eli housut tulessa. Sivuston tilastoista voi myös seurata eri poliitikkojen kehitystä totuudenpuhujina. Politifact seuraa myös Obaman noin 500 vaalilupauksen toteutumista.
”Me olemme erotuomari. Pidämme poliitikot vastuussa puheistaan ja teoistaan helposti luettavilla tilastoilla, vähän niin kuin baseballissa.”
Adair huomauttaa, että vanhan median aikakautena uutisorganisaatioilla oli käytössään suodattimet, jotka pitivät huolen siitä, että yleisö sai pääosin paikkansapitävää tietoa. Nyt, kun poliitikot voivat puhua verkossa suoraan äänestäjille, uutisorganisaatioilla on vielä pakottavampi velvoite kritisoida heidän puheitaan.
”Juuri tällaista hommaa median pitää tehdä näinä kaoottisen informaation aikoina”, sanoo Adair. Sitä paitsi Politifactin kaltaisella verkkosivustolla ei tarvita päivittäisiä deadlineja, joten faktantarkistukselle voi suoda sen todella tarvitseman ajan. Jos jokin lausunto vaatii enemmän työtä, toimittaja saa lisää aikaa.
”Kun itse olin nuori, aloitteleva toimittaja, eräs vanhempi kollega opetti minut tarkistamaan jutuistani joka ikisen lauseen. Noudatan neuvoa edelleen.”
Entä onko Politifactin jakamilla tuomioilla käytännön vaikutusta? Adairin mukaan osa poliitikoista jatkaa virheellisten väitteiden levittämistä välittämättä toistuvista ”housut tulessa” -tuomioista. Osa taas korjaa puheitaan. Jotkut ovat ohjeistaneet avustajiaan tekemään taustatyön paremmin. ”Kun annoimme Obamalle ’virheellisen’ polttoaineen hinnoista, hän korjasi asian heti seuraavana päivänä.”
Adair ja Politifact palkittiin Pulitzerilla vuoden 2008 Yhdysvaltain presidentinvaalien seurannastaan. Kesällä 2011 Politifactilla on sisarsivustoja yhdeksässä osavaltiossa. Adairin tavoite on avata Politifact Yhdysvaltain jokaiseen osavaltioon.
Printtimedian vastuuntuntoisin faktantarkistaja koko maailmassa on saksalainen aikakauslehti Der Spiegel. Sen Dokumentation-osastolla työskentelee 70 erikoistunutta faktantarkistajaa. Huomattava osa heistä on suorittanut tohtorin tutkinnon jollakin alalla.
Vuosikymmenten perinne takaa, että viikkolehden toimittajat ovat tottuneet juttujensa järjestelmälliseen syynäämiseen. Dokumentation edellyttää heiltä selkeää, hyvin taustoitettua käsikirjoitusta lähteineen. Haastattelunauhojen ja muiden materiaalien on oltava mukana.
”On parempi olla käyttämättä tarkistamatonta tietoa kuin ottaa riski, että se osoittautuu vääräksi”, perustelee Hauke Janssen, niin ikään Perugian journalismifestivaaleilla. Janssen on sekä Dokumentationin että Der Spiegelin arkiston johtaja, ekonomisti ja entinen faktantarkistaja.
”Paikkansapitävyys on hyvän journalismin edellytys. Meillä kaikkien uutisten täytyy olla totta, ilman poikkeuksia.”
Janssen mainitsee laskeneensa yhdestä Der Spiegelin numerosta 1153 korjausta. Hän kertoo, että Dokumentation tarkistaa tekstin lisäksi noin 150 Der Spiegelin ulkopuolelta tulevaa valokuvaa joka viikko. ”Manipulaation mahdollisuudet ovat kasvaneet. Etsimme samantyyppisiä kuvia ja tarkistamme, ettei kuva ole useamman kuvan montaasi.”
Der Spiegelin mittakaavasta on useimpien mediaorganisaatioiden turha haaveilla, mutta faktantarkistuksen tarve on ilmeinen. Viime vuosien lukuisat tapaukset, joissa tunnettua tiedotusvälinettä on huijattu julkaisemaan perätöntä tietoa, ovat ilmeinen osoitus tästä.
Tuore esimerkki Suomesta on Kalajoen lottovoittohuijaus. Jeavestone-nimisen progebändin muusikot päättivät testata, kumpi iltapäivälehdistä tarttuisi perättömään vihjeeseen lottovoittajasta. Iltalehti kävi koukkuun, ja teki epämääräisen vihjeen pohjalta lööpin.
Tätä kirjoittaessani, 20. kesäkuuta 2011, brittiläinen media BBC:tä myöten kohkaa nimensä mukaisesti kauniille ihmisille tarkoitetun Beautiful People -deittisivuston tapauksesta. Sivusto väittää, että sen servereihin on iskenyt osuvasti Shrekiksi nimetty virus, jonka ansiosta 30 000 rumilusta on päässyt rekisteröitymään palveluun. Beautiful Peoplen tiedotteen mukaan nämä soluttautujat on sittemmin heivattu pihalle. Juttu meni läpi valtamediassa ilman epäilyksen häivää – ja sivusto sai sammioittain ilmaista julkisuutta. Tähän pätee vanha neuvo: jos juttu kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se mitä todennäköisimmin ei ole totta.
Noloimpia ovat tapaukset, jolloin ulkopuoliset ovat paljastaneet lehdelle, että sen oma toimittaja on väärentänyt haastatteluja. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat New York Timesin Jayson Blair ja italialainen Tommaso Debenedetti. Ensimmäinen sepitteli reportaaseja käymättä paikan päällä ja haastattelematta ketään, jälkimmäinen puolestaan keksi päästään maailmankuulujen kirjailijoiden, kuten Philip Rothin ja John Grishamin, haastatteluja. Pelottavinta Blairin tapauksessa oli se, ettei kukaan hänen ”siteeraamistaan” ihmisistä ottanut yhteyttä New York Timesiin, vaikka he toki tiesivät, etteivät olleet antaneet haastattelua. He nimittäin ajattelivat, että juttujen keksiminen on sanomalehdissä ihan tavallista.
Debenedetti onnistui huijaamaan New York Timesia vielä senkin jälkeen, kun New Yorker paljasti hänet vuonna 2010. Hän lähetti huhtikuussa 2011 Timesille sähköpostia Libyan tilanteesta kirjailija Umberto Econ nimissä, ja lehti julkaisi sen kansainvälisessä versiossaan International Herald Tribunessa. Debenedetti oli kyllä antanut tarpeeksi täkyjä päiväämällä kirjeen Milanoon ja lisäämällä Econ nimen alle oman matkapuhelinnumeronsa. Mutta lehti ei ottanut feikki-Ecoon yhteyttä.
Ei siis ole mikään ihme, että faktantarkistusoperaatioita perustetaan nykyään tiuhaan tahtiin. Yhdysvalloissa toimivat Politifactin lisäksi muun muassa Truthsquad ja FactCheck, Britanniassa samaa työtä tekee Full Fact.
Suomessa Politifactin tyylistä faktantarkistusta valhemittareineen tekee Suomen Kuvalehden Totuuspuntari, tosin pienemmässä mittakaavassa. Kehitteillä oleva Totuus ja valhe -sivusto puolestaan poikkeaa muista siten, että se ulkoistaa faktantarkistusprosessin osittain kansalaisille. Kuka tahansa voi arvioida esimerkiksi poliitikon väittämää, kunhan perustelee päätelmänsä ulkopuolisella lähteellä, kuten tutkimuksella, tilastolla tai artikkelilla.
Ulkopuolista faktantarkistusta tarvitaan niin kauan kuin poliitikot tai muut mediassa ääneen pääsevät tahot vääristelevät, valehtelevat ja kaunistelevat – ja niin kauan kuin toimitukset laiminlyövät journalismin tärkeimmän tehtävän: totuuden etsinnän.” (Johanna Vehkoo: Painokoneet Seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Kustannusosakeyhtiö Teos. 2011.)
Suomen Kuvalehti on lakannut ylläpitämästä Totuuspuntaria. Joukkoistettu Totuus ja valhe -palvelu ei puolestaan ole koskaan käynnistynyt.
Jaa eteenpäin
