Faktabaari esittää kolme laajaa analyysiä puolueiden puheenjohtajien vaaliviestinnästä, jotta poliittinen keskustelu ja siinä esitetyt väitteet aukenisivat paremmin. Sarjassa analysoidaan ja verrataan kuuden suurimman puolueen puheenjohtajien maaliskuisten suorien Ylen televisiopuheiden retorisia keinoja.
Tässä sarjassa kyse on viestinnän tulkinnasta faktojen tarkistuksen sijaan. Väitteet eivät elä tyhjiössä. Epätarkkuudet ja epätodet väitteet saattavat olla ymmärrettäviä, kun ne nähdään kontekstissaan. Toisaalta myös totuuksilla voidaan kommunikoida harhaanjohtavasti. Esitetty tulkinta ei kuitenkaan ole samalla tavoin yksiselitteinen kuin Faktabaarin toimittamat faktantarkistukset.
Tulkinnan voi tehdä monella tavalla ja tätä analyysia varten on jouduttu tekemään toimituksellisia valintoja. Esimerkiksi ymmärrettävyyden parantamiseksi kaikki kuusi puhetta arvioidaan pareittain, verraten kutakin paria keskenään.
Vastakkain ovat *** Ding, Ding, Ding *** ylimmäinen altavastaaja sekä leppoinen, retorisesti taidokas “tekijämies”, joka “vastustaa tyhjänpuhujia”.
Li Andersson puhuu altavastaajan asemasta käsin. Hän lausuu jokaisen lauseensa, kuin se olisi alleviivattu, lihavoitu ja varmuuden vuoksi vielä kursivoitu. Tämä luo vahingollisen vanhahtavan vaikutelman vuosien takaisesta vasemmistolaisista kansankiihottajista.
Aloitus on kuin suoraa huutoa omakohtaisesta musertumisesta Turun toriparkki -kansanäänestysehdotuksen valtuustokäsittelyn jälkeen. Andersson siirtyy avuttomuuden tunteeseen, joka kalvaa monia. Tunteeseen, että asioihin ei voi vaikuttaa ja että niistä puhutaan ikään kuin vaihtoehtoja ei olisi. Vasemmistoliitto asemoidaan näin vaihtoehtoa edustavaksi puolueeksi.
“Pohjimmiltaan me kaikki halutaan aika yksinkertaisia asioita!” Andersson sanoo ja luettelee vasemmistoliiton asialistan: terveydenhoitoa, asumista, turvaa, hyvä arki, ruokaa, päivähoitoa. Anderssonin sanoista huolimatta ja vaikka nämä vaikuttavat yksinkertaisilta asioilta, eivät ne sitä ole. Ne toteutetaan yhteiskunnaksi ja valtioksi kutsuttujen monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden verkostojen kautta. Andersson pyrkiikin kehystämään ongelmat yksinkertaisiksi ja melkein ratkaistuiksi: “Nämä eivät! ole mahdottomia asioita! Ja nämä eivät! ole kohtuuttomia vaatimuksia!” Hän kuitenkin käyttää turhan tiheään ns. tuplanegaatiota, mikä tuottaa tarpeetonta kömpelyyttä yksinkertaiseksi tarkoitettuun viestiin.
Andersson lähtee liikkeelle lavalla. Se tuo dynamiikkaa puheen seuraavaan, keskeiseen kohtaan. Hän pohjustaa kohdan käytännön esimerkillä: Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä on käynyt kokemassa vanhustenhuollon tavallisen työvuoron käytännössä. Tämä on taitavaa retoriikkaa. Kuulija on kaapattu mukaan. “Arvokas vanhuus…” on taitavaa arvopuhetta heti puheen toiminnallisen kohdan jälkeen.
Sitten Andersson siirtyy käsittelemään sote-uudistusta. Hän käy hyökkäykseen avattuaan ensin yhteyden kuulijoiden tunteisiin ja arvoihin. “Suomi tarvitsee sellaisen sosiaali- ja terveydenhoitouudistuksen, joka lisää hoidon tasa-arvoa! Sellaisen uudistuksen joka vahvistaa julkisia palveluita! Hallituksen! ajama sote ei tuo kumpaakaan!” “Hallituksen! ajama sote sen sijaan tarkoittaisi, että entistä suurempi osa Yhteisistä Verovaroista! käytettäisiin suuryritysten lobbaamiseen! osinkojen! ja voittojen rahoittamiseen.”
“Me voimme siis vielä valita tehdäänkö! sote! markkinalähtöisesti! vai ihmislähtöisesti.” Tämä voi pitää paikkansa, mutta kunnanvaltuustot eivät sitä päätä. Andersson pyrkiikin tässä useampaan tavoitteeseen yhtä aikaa: nostattamaan suuttumusta hallitusrintamaa kohtaan, tuottamaan sille kuntavaaleissa tappio ja pelottelemaan sitä vielä mahdollisella eduskuntavaalitappiollakin.
Siirtyessään puhumaan päivähoito-oikeudesta Andersson puhuu taas asiasta, joka todella kuuluu kunnille. Hän kertoo esimerkkejä kunnista, joissa päivähoito-oikeutta on rajoitettu. Puheen loppupuolella hän lakkaa hetkeksi huutamasta: “Niinpä minä ja vasemmistoliitto halutaan panostaa lasten hyvinvointiin. Suomi on pieni maa, suomalaiset pieni kansa, eikä meillä ole varaa menettää ketään.” Tästä siirrytään jälleen luetteloon vasemmistoliiton asialistalla olevista asioista.
“Turvallinen tulevaisuus jokaiselle ei ole mikään utopia! Se on arvovalintakysymys!”, Andersson lopettaa ja palaa alun tarinaan musertumisen tunteesta nousemisesta:
> > “ Se mikä sai minut ylös keittiön lattialta [...] oli se että mä tajusin, etten voi antaa suuryritysten, lobbareiden ja mainostoimistojen päättää meidän yhteisestä tulevaisuudesta. Joten, hyvät ystävät, otetaan tulevaisuus omiin käsiin!” > >
Juha Sipilällä on paljon menetettävää. Hallituksen johtavan puolueen puheenjohtajana ja maan pääministerinä hän on hallituspuolueiden johtajista suurin, ja suurin maali. Sipilä puolustaa asemaansa ennen muuta reunustamalla uudelleen vastustajiensa ja oman puolueensa asialistoja. Sipilän pyrkimyksenä on saada vasemmistopuolueet ja vihreät näyttämään vanhoillisilta ja kuluneilta, keskustan taas uudenkiiltävältä vaihtoehdolta nykymenolle. Viestin ristiriitaisuus tekee siitä viehättävän.
Sipilä avaa puheensa tukevalla sisäpiirivitsillä: “Tervetuloa keskustan historian suurimpaan tupailtaan!” Tupaillat ovat osa keskustan perinnettä, niissä on leivottu ja hiottu strategiaa jo ammoisista kekkoisista ajoista. Mutta samalla Sipilä kutsuu koko Suomen kansan todistamaan perinteistä keskustalaista hurmosta. Kaikki saavat ikään kuin hetkeksi kurkistaa sen verhon taakse, jonka takana keskustalaisia menoja vietetään. Tämä luo puheeseen jännitteen heti ensimmäisestä lauseesta lähtien.
“Suomi on täynnä hienoja tarinoita”, Sipilä aloittaa ja kertoo niistä yhden, kertomuksen viisaasta, sokeasta nuoresta yrittäjänaisesta. Tämä ei halunnut olla yhteiskunnan elättämä, vaan ryhtyi yrittäjäksi. Se on asenne, jota Sipilä haluaa levittää muillekin elämänaloille. “Asenteesta on kysymys myöskin kuntavaaleissa: keskusta tarjoaa palvelukseenne yhteisten asioiden hoitajia, käytännönläheisiä ongelman ratkaisijoita, rohkeita uudistajia, sovinnon ja eheyden rakentajia.”
Sipilä luo tässä kuvaa dynaamisesta, eteenpäin katsovasta ja uudistavasta puolueesta – vaikka keskustaa yleisesti pidetään Suomen toiseksi konservatiivisimpana puolueena. Hän toimii siis samoin kuin kokoomuksen Orpo: kääntää perinteisen vasemmisto-oikeisto-akselin päälaelleen.
Seuraavaksi Sipilä siirtyy hieman yllättäen puhumaan arvojen asemasta päätöksenteossa. “Yhteisten asioiden hoidossa kaikki päätöksenteko perustuu aina arvoihin”, hän sanoo ja kuulostaa johtavalta insinööriltä puhuessaan hallinnon rakenteellisista ominaisuuksista. Tästä siirrytään näppärästi keskustan arvojen kautta oikeuttamaan hallituksen harjoittamaa politiikkaa: “keskustan arvoista minulle on tärkeä esimerkiksi ylisukupolvisuus. Sen vuoksi emme halua jättää ylisuurta velkataakkaa seuraavalle sukupolvelle.”
Sipilä yksinkertaistaa asiaa huomattavasti. Lause luo vaikutelmaa, että koska meillä on nämä arvot, ei vaihtoehtoja ole. Sipilä siis ohittaa taitavasti sen, että arvot edellyttävät myös valintoja. Ja ne taas ovat usein ristiriitaisia keskenään. Päätökset eivät putkahda ulos arvoista noin vain, vaan niiden ja arvojen suhde on huomattavan monimutkainen.
Talouden kasvusta Sipilä ottaa kunnian: “Työ alkaa tuottaa nyt myöskin tuloksia. Talous kasvaa ja työllisyys paranee. Vienti on alkanut vetämään. Ja hyviä uutisia investoinneista tulee ympäri Suomen.” Ongelmana on, että kysymys voi olla myös tavallisista suhdannevaihteluista. On hyvin vaikea näyttää suoraa kausaalista yhteyttä hallituksen toimien ja nykyisen talouskasvun välillä. Toisaalta, koska on myös hankala osoittaa ettei yhteyttä ole, kunnian voi poimia tuosta vain.
Sipilä rakentaa kuvaa keskustasta vihreänä puolueena: “Tärkeä arvo on myöskin kestävä luontosuhde.” Hän tekee tässä yrityksen kohentaa keskustan kannatusta helsinkiläisenä kuntapuolueena, ja ilmoittaa keskustan vastustavan Keskuspuistoon rakentamista. Sipilä kaappaa Vihreiden asialistaa keskustalle: eiväthän Vihreät tarjoa aitoa vaihtoehtoa, sillä me olemme sitä jo. Kannattaa myös huomioida, miten “suomalainen lähiruoka kouluissa” -teema tuo yleisöltä aplodit (jotka tosin kalpenevat suhteessa niihin, jotka Soini sai sanoessaan saman asian).
“Paikallisuus on aina kuulunut keskustan arvoihin”, Sipilä jatkaa. “Sen vuoksi keskustalaiset ovat vaikeissakin paikoissa ja tilanteissa valmiita kantamaan vastuuta kuntapäätöksenteossa. Olemme tehneet näin jo yli 110 vuotta.” Nyt hän puhuu omilleen: jaksakaa meidän kanssamme, kun käymme tämän suon, sodan ja kylmän läpi. Tästä käydään hyökkäykseen muita puolueita vastaan. Ne leimataan populistisiksi, yhden asian liikkeiksi, jotka tarjoavat vaihtoehdotonta politiikkaa.
Uskon hyökkäyksen olevan suunnattu erityisesti demareihin, jotka ovat kuntavaaleissa keskustan suuri haastaja. Tämä on taitavaa retoriikkaa, joka on suoraa jatkoa sille, miten Sipilä loi omasta konservatiivipuolueestaan kuvaa edistysvoimana.
“Me olemme enemmän tekijöitä kuin tyhjänpuhujia,” Sipilä julistaa. Tässä hän käyttää taitavaa puhetaidon kikkaa sen esittämiseen, että hän ei muka käyttäisi puheessaan taitavaa retoriikkaa. Hän on tekijä, nuo muut löpijöitsijöitä. Sipilä olisi voinut tässä kohtaa pudottaa mikin lattialle ja tehdä räppärien suosimia eleitä. Näin hän melkein tekeekin sanoessaan: “Meillä on 7 461 upeaa ehdokasta!”
Pehmitettyään yleisöään ensin huolella, Sipilä siirtyy puheensa vaativimpaan kohtaan: sote-uudistukseen. “Laitamme käytännön teoilla Suomea kuntoon.” Tämä on aihe, joka hiertää keskustan kannattajia, sillä monet heistä eivät varmastikaan ole tyytyväisiä kokoomuksen kanssa tehtyyn sopimukseen. Asia on pakko mainita, mutta Sipilä siivoaa sen taidolla sivulauseisiin.
Seuraavaksi Sipilä käy puolustamaan tasa-arvoa, mutta nostaa esiin hyvin tarkkaan rajatun tasa-arvon ongelman: “Pitkään jatkunut eriarvoistumisen kehitys täytyy saada pysäytettyä. Erityisesti pojat ja nuoret miehet on nostettava keskiöön. […] melkein joka kuudes nuori mies on syrjäytymisvaarassa.” Tämä on tietenkin tärkeä kysymys ja maakuntien puolueelle varmasti keskeinen.
Sipilä tuo esiin myös yksinäisyyden, joka on varsinkin eläkeläisiä vaivaava ongelma. Ratkaisuja Sipilä kaivaa erityisesti ns. suuresta yhteiskunnasta, eli kolmannesta sektorista ja vapaaehtoisista kansalaisista. Mutta mitä Sipilä jättää sanomatta? Voisi jopa päätellä, ettei keskusta enää näe tulonsiirtoja ensisijaisena välineenä tasa-arvon ylläpitoon. Onko näin, sitä on syytä kysyä häneltä itseltään.
Keskustan asialistasta Sipilä luettelee avainteemoja: “Huolenpitoa huomennakin” eli varhaiskasvatus, kotihoidontuki, koulu, lukio, vanhustenhoito, helpompi rakentaminen, normien poistaminen, vastuun siirtäminen kansalaisille (“luotetaan enemmän ihmisiin”), liikunta, ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ja yrittäjyys. “Jos katsomme Suomea hieman korkeammalta…”, Sipilä kertoo, että asiat ovat varsin hyvin. Tästä huolimatta “Uudistamista on rohkeasti jatkettava, että olemme edelleenkin maailman paras maa.” Sipilä maalaa uhkakuvia, jotta hän voi viedä konservatiivisia uudistuksiaan eteenpäin.
Lopuksi Sipilä palaa takaisin keskustalaisuuden brändäykseen: “Hyvät kuulijat, me keskustalaiset olemme tekijäporukkaa. Niitä käytännönläheisiä ongelmanratkaisijoita. Olemme toteuttaneet Kyösti Kallion ja Santeri Alkion unelmaa Suomesta, jota rakennetaan yhdessä. Suomea ja kotikuntaa, missä jokainen kokee viihtyvänsä ja olevansa tärkeä osa yhteisöä. Yhteisöä, missä Imatralla tapaamani sokea nuori nainen voi toteuttaa unelmaansa yrittäjänä. Hyvät ystävät, jokainen suomalainen on tärkeä osa satavuotiasta Suomea.”
Sipilän puhe on hyvä. Hän taitaa niin kutsutun epäretorisen retoriikan.
> > Sen kautta hän luo vaikutelmaa henkilöstä, joka toisin kuin vastustajansa ei turvaudu "retorisiin likaisiin keinoihin". Tämä jos mikä on äärimmäinen retorinen likainen keino! > >
Poliittisessa viestinnässä iso tekijä on se, miten saa oman viestinsä ja väitteensä kehystettyä. Kovan pohdinnan jälkeen joudun myöntämään, että Sipilän puhe peittoaa Anderssonin monella tasolla. Ei niin, etteikö Anderssonilla ollut hetkensä – hän osaa todella puhua omalle yleisölleen. Mutta Sipilä puhui kaikille. Samalla tavoin kuin vaikkapa Timo Soini, Sipilä ei vaikuta alentuvan käyttämään toisten kieltä vaan saa asiat kuulostamaan omiltaan.
Ja ennen kaikkea Sipilä hallitsee kehystämisen.
Mitä mieltä sinä olet? Osuinko analyysissäni nappiin, vai jäikö jotain huomaamatta?
Severi Hämäri Kirjoittaja on Puhujakoulun vastaava opettaja ja on yksi Faktabaarin #kuntavaali-hankkeen toimittajista ja faktantarkistajista.
Jaa eteenpäin
