Kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi tarvitaan enemmän asiallista tietoa, ja sitä tulee jakaa avoimesti ja nykyistä paljon aiemmin, kirjoittaa EU-konkari Reijo Kemppinen.
Tänään Eurooppa-päivänä lähes kaksi kolmesta suomalaisesta suhtautuu myönteisesti Euroopan unionin jäsenyyteen. Suureksi uutiseksi tietoa tuskin enää voi kutsua, sillä kannatus on pysynyt korkeana jo pitkään. Mielenkiintoisempaa on se, että kriittisyys keskittyy niihin ihmisiin, jotka yleensä ottaen ovat tyytymättömiä suomalaisen yhteiskunnan toimintaan. Juuri tässä on myös EU-asioissa suurin haaste seuraavan hallituksen muodostamista valmisteleville neuvottelijoille Säätytalolla Helsingissä. Pettymys oman elämän tilaan ja päättäjien toimintaan on kovin helppo kanavoida EU:n syyksi – varsinkin jos poliittiset päättäjät vaikeuksien keskellä kohdistavat syyttävän sormensa kohti unionia, itsen sijasta.
Kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi tarvitaan enemmän asiallista tietoa, ja sitä tulee jakaa avoimesti ja nykyistä paljon aiemmin. Siksi olenkin ehdottomasti samaa mieltä EU:n komission jäsenen Jutta Urpilaisen kanssa, kun hän sanoo (HS 6.5.), että seuraavan hallituksen tulisi keskittyä ennakkovaikuttamiseen, ja kansallisen päätöksenteon rakenteet olisi mietittävä uudelleen.
Olen itse työskennellyt sekä Suomen hallituksen että kolmen eri EU:n instituution palveluksessa yli 30 vuoden ajan; johtanut työryhmiä, istunut komiteoissa, neuvoston ministerikokouksissa ja kuunnellut päämiesten keskusteluja tarpeeksi pitkään tietääkseni, että Eurooppaa ei rakenneta kokouksissa, vaan niitä ennen lukemalla, kuuntelemalla ja kirjoittamalla.
Hallituksella voi olla suurikin vaikutusvalta, sillä EU:ssa voi muuttaa ei vain omia, vaan myös 26 muun maan oloja Suomen etuja suosivalla tavalla.
Tänään hallitus muodostaa kantansa ministeriöiden valmistelusta ja vuoropuhelussa eduskunnan kanssa. Nämä rakenteet luotiin jo 30 vuotta sitten ja aika on niistä ajanut ohi. Valmisteluun tarvitaan laajempi pohja. Liian moni kansanedustaja ei ole EU-asioista perillä, ja verkossa asioiden seuraaminen on tehty vaikeaksi.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan mittauksen mukaan EU:n suosio on merkittävästi suurempi kuin istuvan hallituksen. Sen ylittää vain demokratian oloissa poikkeuksellinen ihailu presidenttiä kohtaan. Kun ei enää väitellä olemassaolosta, olisi aika pohtia, mitä me unionilta haluamme? Mitä asioita hallitus aikoo ajaa ja miten se aikoo sen tehdä? Nyt tarvitaan asiallista ja kriittistä tietoa ja keskustelua kaikista niistä Suomelle tärkeistä asioista, jotka jo tiedämme olevan EUssa valmistelussa.
Myös median kyky seurata EU-tasolla tehtävää työtä on heikentynyt. EU:n instituutioihin, päätöksentekoon ja asioihin perehtyneitä toimittajia on vähän. Brysselin kirjeenvaihtajien määrä on laskenut. Toimittajat tuntevat kotimaiset päättäjät ja osaavat lainsäädäntöprosessin kuin omat taskunsa, mutta Brysselissä moni heistä tarvitsee opastusta löytääkseen instituutiosta toiseen.
Jokainen ministeriö päättää itsenäisesti, mitä ja milloin se kertoo valmistelussa olevista asioista. Kuitenkin lähes kaikki komission viimeaikaiset (ja tulevat) esitykset ovat horisontaalisia. Ministeriöiden verkkosivut heijastavat tätä kaaosta. Ongelma on sama Valtioneuvoston ja eduskunnan verkkosivuilla, joissa asiaa on paljon mutta esillepano ei ihmistä palvele. Viestinnän ongelmat pahenevat yleisen tiedon tason murenemisen myötä.
Monet toimittajat ja vaikuttajat muistavat EU-jäsenyysneuvottelujen ajan ja professori Esko Antolan kurssit, joiden yhteisvaikutuksesta kokonainen vaikuttajien polvi ”opiskeli” EU:ta koskevaa perustietoa. Seuraava hallitus tarvitsee EU-politiikan tueksi myönteisen vaikuttamisen strategian ja antolalainen peruskoulutus olisi herätettävä taas henkiin.
EU-politiikan linjauksia hahmotellaan Säätytalolla istuvassa neuvottelujaostossa, jossa suurimpia puolueita edustavat kansanedustajat Elina Valtonen ja Jussi Halla-aho. Äkkiseltään tuntuisi, että heidän näkemyksensä ovat toivottoman kaukana toisistaan. Hallitusneuvotteluissa ei kuitenkaan tehdä päätöksiä unionin tulevasta kehityksestä, uusien lakien sisällöstä tai maahanmuuttajien määrästä. Valtonen ja Halla-aho tietävät, että kaikissa näissä ja muissa hallituskauden haasteissa tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, EU:ssa tehtäviä päätöksiä ja kansallista valmiutta kompromisseihin. He ovat julkisestikin puhuneet yhdensuuntaisesti siitä, miten näissä oloissa tulisi vaikuttaa tulevien päätösten sisältöön paremmin ja aikaisemmin. Juuri tässä on hallitusneuvottelujen tärkein valinta: istummeko aidan reunalle moittimaan maailman menoa vai käärimmekö hihat ja lähdemme mukaan rakentamaan haluamamme kaltaista tulevaisuutta. Valinta on aito mutta ei helppo, sillä kiusaus välttää tämän päivän ristiriidat olemalla päättämättä mitään, on varmasti suuri.
Juuri siksi uuden hallituksen tulisi avoimesti viestiä, mitä se haluaa EU:ssa saavuttaa, miten tavoitteitaan edistää ja sen tulisi edellyttää, että virkamiehet tehokkaasti vaikuttavat ennalta ja EU:n sisällä.
Tässä suhteessa avoimuudella on suuri merkitys hallituksen uskottavuudelle. Vahvalle yhteisen tiedon pohjalle nojaava avoimuus lisää luottamusta ja parantaa keskustelun tasoa. Toistaiseksi neuvotteluissa käytetty avoimuuden linja ansaitsee kiitokset. Neuvotteluryhmien kokoonpanot ovat julkista tietoa ja asiantuntijoiden nimet julkaistaan päivittäin.
Toivon linjan jatkuvan myös uuden hallituksen toimikauden aikana, sillä suomalaisen hallintokulttuurin maine avoimuuden lipunkantajana on jossain määrin väärinymmärretty ja ainakin EU-asioissa usein liioiteltu.
Kirjoittaja on työskennellyt Euroopan unionin neuvoston pääjohtajana vastuualueena viestintä ja avoimuus (2010-22), Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtajana (2008-10), EU:n edustajana Isossa-Britanniassa (2005-2008) ja Suomessa (2004) sekä EU-komission päätiedottajana (2003-04). Entinen Uuden Suomen ja Aamulehden toimittaja.
Kuva: Marko Hannula / Alamy / Reijo Kemppinen
Jaa eteenpäin
