Akateemikko Ilkka Niiniluoto piti juhlapuheen FAKTA-säätiön iltajuhlassa 3. huhtikuuta 2024 Helsingin Ritarihuoneella. Julkaisemme puheen Niiniluodon luvalla kokonaisuudessaan.
Kun presidentti J. K. Paasikivelle pystytettiin 1980 Helsingin keskustaan jykevä muistopatsas, siihen kaiverrettiin sanat ”kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Tätä kaikkien tuntemaa lausetta hän oli käyttänyt pääministerin puheessaan jatkosodan jälkeen itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.
Presidentti Urho Kekkonen arvioi Snellman-juhlassa 12.5.1981, että Paasikivi oli oppinut tämän ajatuksen lukiessaan J. V. Snellmanin kirjoituksia maamme idänpolitiikasta. Ja tosiaankin kirjoittaessaan Suomen suuriruhtinaskunnan asevelvollisuuden puolesta 1877 entinen senaattori Snellman sanoi Suomen kansan harjoittaneen brittiajattelija Thomas Carlylen muotoilemaa viisautta, jonka mukaan ”viisauden alku sekä kansoille että yksilöille on ’tosiasioiden tunnustaminen’” (Kootut teokset 24, 160). Näin Paasikiven–Kekkosen linja luottamuksellisista suhteista itäiseen naapurivaltioon tuli vedetyksi Snellmaniin saakka.
Maailma on kuitenkin muuttunut: Venäjän hyökättyä laittomasti Ukrainaan kaksi vuotta sitten oli nopeasti tunnustettava se tosiasia, että maamme turvallisuusympäristö on nyt ratkaisevasti erilainen, minkä johtopäätöksenä oli Suomen liittyminen Naton jäseneksi.
Paasikiven käyttämän lauseen alkuperäisestä tarkoituksesta on myös käyty kiistaa. Brittifilosofi Bertrand Russell piti 1903 Thomas Carlylea Friedrich Nietzscheen rinnastettavana demokratian kriitikkona, jolle ”recognition of facts” merkitsi vahvojen vallan tukemista.
Mutta toisaalta tosiasioiden tunnustamisella ja tunnistamisella on erittäin ajankohtainen tämän päivän juhlaan liittyvä merkitys, jossa ne ovat perusta demokraattisen yhteiskunnan toimivuudelle: Maailman talousfoorumin (WEF) tuoreen riskiraportin mukaan lyhyen ajan suurin uhka on misinformaatio (virheellisten väitteiden eli epätotuuksien levittäminen) ja disinformaatio (tahallinen virheellisten väitteiden eli valheiden levittäminen). Tätä riskiä, joka asiantuntijoiden arvioissa ylittää äärimmäiset sääilmiöt ja valtioiden väliset aseelliset selkkaukset, on tapana kutsua totuudenjälkeiseksi ajaksi.
”Kun sota julistetaan, totuus on ensimmäinen uhri”. Tämä usein siteerattu lause esiintyy ainakin brittipoliitikko Arthur Pondonskyn teoksessa Falsehood in Wartime: Propaganda Lies in the First World War (1928), mutta se on liitetty myös moniin aikaisempiin ajattelijoihin, kuten kreikkalainen draamakirjailija Aiskhylos. Tuoreita esimerkkejä tästä on nähty niissä räikeissä valheissa, joita Venäjän valtio johtajineen on levittänyt ”erikoisoperaatioksi” kutsumastaan hyökkäyssodasta Ukrainaan.
Vaikka pitkään on tiedetty, että sota turmelee totuutta, vasta vähitellen on oivallettu, että totuus ja tosiasiat voivat joutua uhriksi myös rauhan aikoihin kuuluvissa kamppailuissa, joita kutsutaan vaihtelevilla vertauskuvallisilla nimillä – kuten kylmä sota, kauppasota, informaatiosota ja kybersota.
Itse julkaisin 2003 esseekokoelman nimellä Totuuden rakastaminen. Se oli maltillinen mutta päättäväinen puheenvuoro tieteenfilosofisessa kahakassa, jota – elokuvaa Tähtien sota (Star Wars) mukaillen – kutsuttiin Tieteiden sodaksi (Science Wars). Siinä kohteena oli totuuden ja tiedon mahdollisuus: muutamat postmodernit kulttuurintutkijat ja yhteiskuntatieteilijät väittivät, että tieteellä ei ole mitään erityisasemaa verrattuna muihin uskomusten muodostamisen tapoihin, kun taas tieteelliset realistit argumentoivat, että julkista näyttöä vaativaan menetelmään pohjautuva tiede on luotettavin tapa etsiä ja rakentaa maailmaa koskevia käsityksiä.
Kannattamani kriittisen realismin mukaan tiede ei ylpeile, että sillä olisi jo lopulliset ja ehdottoman varmat totuudet hallussaan, vaan pikemminkin vertaisarvioinnin ja itseään korjaavan metodinsa ansiosta tieteellinen tieto on totuudenkaltaista (truthlike) ja lähestyy totuutta tutkijoiden yhteistyön avulla. Tieteen eettinen perushyve onkin rehellisyys, joka kieltää tutkimustulosten väärentämisen ja sepittämisen. Tämän vaatimuksen toteutumista ja onnistumista tutkimuksessa ja tiedeviestinnässä voi seurata Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan ylläpitämässä verkko-osoitteessa vastuullinentiede.fi. Vuoden 2022 tiedebarometrin mukaan ilahduttavasti kaksi kolmesta suomalaisesta on kiinnostunut tieteestä ja 82 prosenttia luottaa yliopistoihin. Instituutioista vain poliisi ja puolustusvoimat saavat hiukan korkeamman luottamuksen.
Samanlainen rehellisyyden vaatimus koskee vastuullista lehdistöä ja mediaa. Suomen Sanomalehtimiesten Liiton jo 1957 julkaisemissa journalistin eettisissä ohjeissa edellytetään, että ”toimittajan on työssään pyrittävä totuudenmukaiseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen”. Myös Julkisen Sanan Neuvosto on antanut omat eettiset periaatteensa. Sanavapautta informaatiovaikuttamisen pyörteissä on puolustanut Mediapooli. Lehdistön vapauteen kuuluu vastuu, ja tunnolliset mediat ovatkin sitoutuneet rehellisyyden periaatteeseen. Jos virheitä sattuu, ne on korjattava pikaisesti tai annettava tilaa vastineille. Mielipalstoihini Hesarissa kuuluukin päivittäin ilmestyvä ”Oikaisuja”.
Kun tiede ja vastuumedia parhaansa mukaan puolustavat totuutta, miten ihmeessä maailma on ajautunut totuudenjälkeiseen aikaan? Oxford University Press ja The Economist -lehti valitsivat vuoden 2016 sanaksi post-truth, kun Donald Trumpin vaalikampanja ja brittien brexitiä kannattava kansanäänestys saavuttivat menestystä valheilla ja harhaanjohtavilla puolitotuuksilla, joita tuottivat myös trollit ja sylttytehtaana Cambridge Analytica -yhtiö.
The Washington Post -lehden faktantarkistajat ovat arvioineet, että ahkerasti twiittaava presidentti Trump ehti valehdella nelivuotisen virkakautensa aikana 30 573 kertaa eli noin 21 kertaa päivässä. Kyseessä lienee lajinsa maailmanennätys, jonka rikkomiseen Trump voi ikävä kyllä tähdätä uudella presidenttikaudella. Brexitiä veti läpi pääministerinä veijari Boris Johnson, joka syötti kansanäänestykseen harhaanjohtavia EU-väitteitä. EU:n komitea laski 15 000 julkista valetta Venäjältä vuosina 2014–2021. Valehtelun taitoa löytyy siis lännen johtajien ohella myös kaikista ilmansuunnista.
Ihmeellistä ja kummallista on se, että poliittiset johtajat eivät menetä suosiotaan ja kannattajiaan, vaikka heidän huijauksensa on paljastettu. Autojakin myydään entiseen tahtiin, vaikka yhtiöt ovat jääneet kiinni päästöjä koskevista väärennöksistä. Enää ei pidä paikkaansa vanha sanonta ”valheella on lyhyet jäljet”.
Filosofian näkökulmasta totuudenjälkeisen ajan ainoa hyvä puoli on siinä, että valeuutisten leviäminen ja holtiton puhe ”vaihtoehtoisista faktoista” on herättänyt myös tyrmistystä. Tämä osoittaa, että ihmisillä on laajasti oikea näkemys siitä, että totuudelta tulee vaatia vastaavuutta todellisuuden ja tosiasioiden kanssa, mikä ilmaisee ns. korrespondenssiteorian realistisen ytimen. Totuuden käsitettä ei pidä vesittää ajattelemalla, että totuus on vain hyödyllinen uskomus (pragmatistit) tai jonkin ryhmän mielipide (relativistit).
Valehtelu ei sinänsä ole uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa. Itse asiassa eläimistä vain ihminen osaa valehdella, ja jo Mooseksen laissa katsottiin tarpeelliseksi kieltää väärän todistuksen esittäminen lähimmäisestä.
Kreetalainen filosofi Epimenides esitti 500-luvulla eaa. valehtelijaparadoksin väittäessään, että kaikki kreetalaiset valehtelevat: siis jos hän puhui totta, hän valehteli. Tämän paradoksin ratkaisu on antanut paljon päänvaivaa 1900-luvun teräville loogikoille.
Oma suosikkini valehtelun historiassa on Roomassa 500-luvulta peräisin olevaan kirkkoon sijoitettu Bocca della Verità, eli kivestä veistetty ”totuuden suu” joka puraisee käteen niitä, jotka uskaltavat valehdella.
Brittikirjailija George Orwell esitti 1949 kirjassaan Vuonna 1984 hyytävän kuvauksen tulevaisuudesta, jossa isoveli valvoo kaikkia, Totuuden Ministeriön tunnuslauseen mukaan SOTA ON RAUHAA, VAPAUS ON ORJUUTTA ja TIETÄMÄTTÖMYYS ON VALTAA, ja Puolue määrittelee totuuden. Kiduttajahahmo O´Brien saa menneisyyttä työkseen väärentävän Wilsonin lopulta tunnustamaan, että 2 + 2 = 5.
Orwellin dysutopia Oseaniasta kuitenkin kuvaa täydellistä totalitarismin tilaa ja siihen liittyvää ylhäältä alaspäin tapahtuvaa henkistä manipulaatiota. Oma totuudenjälkeinen aikamme on kuitenkin erilainen, sillä se on syntynyt liberaalin demokratian olosuhteissa – ikään kun alhaalta ylöspäin. Kansalaiset ovat valmiita hyväksymään valitsemiltaan poliittisilta johtajilta valehtelua ja muuta moraalitonta käyttäytymistä, samoin demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden polkemista, jos heidän uskotaan ajavan oman ryhmän etua. Jotkut psykologitkin selittävät salaliittoteorioiden suosiota sillä, että ihmiset ovat kiinnostuneempia ajattelunsa tasapainosta kuin totuudesta.
Muuttuneiden olosuhteiden taustalla on tärkeässä roolissa sosiaalinen media. Monien yhteisöllisyyttä ja myönteistä kansalaisaktiivisuutta tukevien mahdollisuuksien ohella se valitettavasti tarjoaa myös kontrolloimattoman alustan valemedioille, jotka eivät sitoudu journalismin eettisiin periaatteisiin, ja kanavan nimettömänä leviävälle disinformaatiolle ja vihapuheelle. Se tekee myös mahdolliseksi maalittamisen, jossa julkisessa tehtävässä toimiva henkilö otetaan joukkoistetun hyökkäyksen ja painostuksen kohteeksi. Suomessakin on ikäviä esimerkkejä näistä ilmiöistä, jotka voivat lamauttaa rehellisiä tutkijoita, poliitikkoja ja toimittajia (ja ehkä myös somevaikuttajia), kaventaa sananvapauden toteutumista ja näin rapauttaa demokratiaa.
Myös kehittyvät teknologiat tuovat jatkuvasti uusia haasteita –esimerkkeinä digitaaliset pankkihuijaukset sekä deepfake, tekoälyn avulla manipuloidut valheelliset valokuvat ja videot. Toden ja syväväärennöksen eroa onkin entistä vaikeampi havaita.
Optimistit toivovat yhä, että totuudenjälkeinen aika on tilapäinen häiriö, joka korjaantuu, kun sosiaalista mediaa opitaan käyttämään ja ihmisten yleissivistystä ja kriittistä medialukutaitoa vahvistetaan koulutuksen avulla.
Tilaa ja tarvetta on myös uusille toimijoille, joista tänään viettää kymmenvuotisjuhlaansa Faktabaari, joka on keskittynyt demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa tukeviin faktantarkistuspalveluihin muun muassa julkistamalla Tekoälyoppaan. Toiminnanjohtaja Mikko Salon mainiossa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa 6.1.2024 iskulauseina vaalivuodelle ovat pysähdy, harkitse ja tarkista. Pitäkäämme siis totuuden soihtu vapaana, tunnustakaamme ja tunnistakaamme tosiasiat!
Lue myös
Jaa eteenpäin
