Risto Uimonen: Media ei voi korjata isoa virhettä pienellä oikaisulla
Julkisen sanan neuvosto päätti tämän vuoden alussa lisätä median vastuuta virheiden korjaamisessa. Uusi ohjeistus edellyttää muun muassa, että lehden on korjattava olennainen asiavirhe viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Lisäksi korjauksen huomioarvo on suhteutettava virheen vakavuuteen. Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.
Enää ei siis riitä, että lehti oikaisee ison virheen pienellä palstalla. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen pitää nyt tehtyä uudistusta merkittävänä.
“Se vastaa paineeseen, jota ulkoapäin on tullut. Ihmiset ovat kokeneet, että media oikaisee tekemiään virheitä alakanttiin. Myös journalisteilta on tullut selkeä viesti siitä, että nykyinen käytäntö ei ole ihan oikea. Oikaisut eivät ole aina suhteessa virheen vakavuuteen.
Median ei kannata kaivaa maata jalkojensa alta. Itsesääntelyllä asioihin voidaan vaikuttaa myönteisellä tavalla.”
Miksi uudistus tehtiin juuri nyt?
“Taustalla on ajattelun muutos. Aiemmin mediassa ajateltiin, että jos oikaistaan virheitä, samalla tunnustetaan, että on tehty huonoa työtä. Mutta eihän maailmassa ole yhtään virheetöntä ihmistä. Nyt ymmärretään paremmin, että jokainen tekee virheitä ja että on vastuullista oikaista ne niin, etteivät ne jää elämään.”
Miten Journalistin ohjeiden uudistaminen käytännössä näkyy?
“Käytännöt muuttuvat pikkuhiljaa. Vielä on näkynyt hämmästyttävän vähän otsikollisia oikaisuja tai sitä, että oltaisiin tehty kokonaan uusi juttu. Viime kädessä päätoimittaja aina päättää, milloin virhe on sellainen, että sen oikaiseminen vaatii erillisen jutun. Ja jos lukija ei ole tyytyväinen päätoimittajan päätökseen, hän voi aina kannella meille.”
“Jotkut lehdet ovat kertoneet muutoksesta lukijoilleen, mikä on mielestäni vastuullista toimintaa. Median asema suhteessa tavalliseen ihmiseen on niin hirveän vahva, että kyllä median tehtävänä on kertoa yleisölleen tällaisista muutoksista.”
Mitä uudistuksella tavoitellaan?
“Tavoitteena on lisätä luottamusta mediaan. Vastuullisesti toimiva perinteinen media tekee samalla eroa sosiaaliseen mediaan.”
“Olen yrittänyt markkinoida mediaan myös tällaista ajatusta: virheiden korjaamisessa kyse on joukkoistamisesta. Sanomalehtihän ei ole valmis silloin, kun se tulee painosta. Lehti sisältää virheitä ja on valmis vasta, kun virheet on korjattu. Lukijoissa on paljon asiantuntijoita, jotka tietävät asiat paremmin kuin toimittaja. Toimitushan ei aina edes näe, että on tehnyt virheen. Mielestäni lehtien pitäisi käyttää lukijoidensa asiantuntemusta hyväkseen.”
Kuinka paljon JSN:ään tulee kanteluita, jotka liittyvät nimenomaan virheisiin?
“Ei paljon, koska yleinen käytäntö on, että lehti oikaisee virheensä. Mutta siitä tulee paljon kanteluita, että on jostain on annettu väärä kuva. Niitä me otetaan koko ajan käsittelyyn. Kaiken kaikkiaanm meille tulee noin 350 kantelua vuosittain eli keskimäärin yksi joka päivä.”
Miten toimittajan pitäisi toimia, jotta ei tulisi virheitä ja tarvetta oikaista?
“Ikivanha sääntö on: tarkista, tarkista ja tarkista. Pitää olla huolellinen. Ja koska itse on sokea omille virheilleen, pitäisi jonkun toisen aina lukea teksti. Tulkinnallisia eroja toki on aina eikä niistä päästä eroon. Haastateltavienkin pitää muistaa, että toimitus valitsee aina jutun näkökulman.”
Miten arvioisit suomalaisen median osumatarkkuutta?
“Olemme siirtymävaiheessa. Ongelmia osumatarkkuudessa tulee lisää, kun toimituksia supistetaan ja työmäärät lisääntyvät. Samaan aikaan toimittajien erikoistumisesta on tingitty ja asioiden hallinta heikkenee. Tämä on omiaan lisäämään virheitä. Mutta ei sitä pidä hyväksyä. Toimitusten pitää kehittää käytäntöjä, joilla jutut tarkistetaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on perustanut erillisen editointiportaan. Myös tietokoneohjelmat kehittyvät, niilläkin voi tarkistaa faktoja.
Jos toimitusten resurssit eivät riitä tällaiseen, on hyvä tapa, että näyttää tekstinsä asiantuntijalle. Olen itse suosinut sitä, että antaa koko jutun haastateltavalle tarkistettavaksi. Viimeinen sana on silti aina toimituksella; se päättää, mitä julkaistaan.
Toimitukset eivät voi tässä asiassa vetäytyä sen taakse, että resursseja on leikattu. Niiden pitää kantaa vastuunsa. Virheiden oikaiseminen sitä paitsi opettaa nöyryyttä. Olen itse tehnyt monta kirjaa ja periaatteenani on, että vähintään kolme ihmistä ja mieluiten viisi lukee tekstin. Sen jälkeen sen lukee kustannustoimittaja. Ja silti aina jää virheitä.”
Jaa eteenpäin
