Johdanto

Digitaalinen informaatiolukutaito on nykyajan kansalaistaito, jonka varaan rakentuu osallistu- minen demokraattiseen päätöksentekoon. Suomi on tunnettu hyvästä lukutaidostaan, ja monilukutaidon opetusta on sisällytetty nykyisiin opetussuunnitelmiin varhaiskasvatuksesta alkaen.

Verkon digitaalisilla alustoilla, kuten TikTokissa, Youtubessa, Instagramissa ja Facebookissa, lapset ja nuoret törmäävät kuitenkin hämmentävään informaatiovirtaan, jonka seulomiseen kouluyhteisössä ja kotona saadut eväät eivät välttämättä riitä: somevaikuttajien väitteisiin erilaisista tuotteista, kaupallisten algoritmien räätälöimiin hakutuloksiin, taidolla käsikirjoitettuun propagandaan ja lukemattomien kyllä-näppäinten taakse kätkettyihin lupiin jäljittää verkkokäyttäytymistä tai fyysistä liikkumista kaupunkitilassa.

Siksi on tärkeätä vahvistaa kaikkien verkon käyttäjien ja erityisesti nuorten digitaalista lukutaitoa, jonka avulla voi tunnistaa, miten meihin vaikutetaanverkossa.

Sisältö

Ensimmäisessä luvussa Kari Kivinen esittelee lyhyesti erilaisia media- ja informaatiolukutaitoja sekä niiden eroja ja päällekkäisyyksiä. Miksi Faktabaari on päättänyt lähteä edistämään ja tukemaan juuri kansalaisten digitaalista informaatiolukutaitoa?

EU on asettanut kunnianhimoiset tavoitteet, joiden mukaan vähintään 80% väestöstä tulisi hallita digitaaliset perustaidot vuoteen 2030 mennessä. Mitä nämä digitaaliset perustaidot ovat? Miten ne määritellään ja miten niitä voitaisiin edistää?

DigComp 2.2. kirjoittaja Riina Vuorikari ja Kari Kivinen esittelevät toisessa luvussa kansalaisten digitaalisen osaamisen viitekehystä, joka sisältää ensimmäistä kertaa esimerkkejä informaatio- ja medialukutaitoon liittyvistä tiedoista, taidoista ja asenteista. Minkälaisia digitaalisia taitoja aktiivinen kansalaisuus edellyttää?

Yleinen oletus on, että nuoret ovat diginatiiveja, taitavia digitaalisen nykyteknologian käyttäjiä. Tämä saattaa olla joidenkin kohdalla totta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että nuoret ovat joissakin asioissa yllättävän kokemattomia arvioimaan verkkolähteiden aitoutta, erottamaan mainokset muusta sisällöstä, jne.  Valitettavasti tämä ei koske ainoastaan nuoria, vaan meitä kaikkia Internetin käyttäjiä. Kolmannessa luvussa Kari Kivinen kertoo, miksi jokaisen pitäisi pystyä arvioimaan, ovatko verkossa esitetyt väitteet luotettavia. Tämä edellyttää hyvää yleistietoa sekä digitaalista informaatiolukutaitoa, jota on opetettava ja harjoiteltava, kunnes siitä tulee yhtä luonnollista kuin polkupyörällä ajamisesta. 

Suomalaiset käyttävät runsaasti sosiaalisen median palveluita ja suhtautuvat niihin hyvin positiivisesti. Neljännessä luvussa Harto Pönkä analysoi suomalaisten sosiaalisen median käyttöä monen eri tutkimuksen avulla ja listaa tuoreimmat some-trendit: 

  • Korona ja Ukrainan sota lisäsivät suomalaisten sosiaalisen media käyttöä
  • Lyhytvideot TikTokissa ja Instagram Reelsissä kasvattavat suosiota
  • Keski-ikäiset kasvattavat Instagramin käyttöä
  • Nuorten viestittely siirtymässä WhatsAppista Snapchattiin
  • Epäaito sisältö ja ostetut reaktiot yleistymässä.

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa CRITICAL-hankkeessa tutkitaan lasten ja nuorten kriittistä lukutaitoa ja muun muassa sitä, millaiset seikat tukevat positiivista kehitystä. Tutkimustulosten pohjalta kehitetään opetusmenetelmiä ja työkaluja kriittisen lukutaidon tukemiseksi. Viidennessä luvussa Carita Kiili esittelee Critical ryhmän uusimpia nettilukututkimushankkeita ja valaisee, millaista tutkiva, kriittinen nettilukeminen voi olla. Critical ryhmän tutkimusten tulokset osoittavat, että oppilaat ja opiskelijat tarvitsevat tukea, jotta he ymmärtäisivät syvällisemmin evidenssin luotettavuutta.

Verkko- ja perinteiset printtiteksti-ympäristöt eroavat toisistaan monin tavoin. Digitaalisissa ympäristöissä kenen tahansa saatavilla olevan informaation määrä on henkeäsalpaava. Sen lisäksi lähes kuka tahansa voi levittää mitä tahansa tietoa vaivattomasti suurille yleisöille hetkessä. Verkkoympäristöt kehittyvät nopeasti ja jatkuvasti verrattuna perinteisiin printti-ympäristöihin. Verkkouutisten sisältöä voidaan muuttaa, poistaa ja lisätä koko ajan. Lisäksi verkkoympäristössä levitetään enenevässä määrin virheellistä tai vääristeltyä informaatiota. Siksi perinteisiä lukutaitoja olisi täydennettävä uudenlaisilla verkkoarviointistrategioilla ja verkkolukutaidoilla. 

Kuudennessa luvussa Kari Kivinen esittelee erilaisia tutkimuksissa tehokkaiksi todettuja tapoja torjua virheellistä informaatiota. Niitä ovat esim.  prebunkkaus (ennakointi), debunkkaus (oikaisu), strategisen ohittaminen (taito sivuuttaa suuret määrät  hakutuloksia, jotka eivät vastaa meidän informaatiotarvetta ja jotka eivät ole lukemisen arvoisia) ja  lateraalinen lukutapa, jossa lukija tarkistaa verkkotietojen taustat (tekijän luotettavuus, faktat, tilastot, lähteet jne.) eri sivustoita ja lähteistä, ennen kuin syventyy lukemaan käsillä olevaa tekstiä. Muita verkkolukutaitoja ovat mm. verkkopohdinta (kuka on tiedon takana, mitkä ovat todisteet ja mitä muut lähteet sanovat?) ja klikkausten hillitseminen (hakukoneiden tulosten avaamisessa käytetään huolellista etukäteisharkintaa ja keskitytään merkityksellisiä ja tiedontarpeen kannalta oleellisia hakutuloksia luotettavista lähteistä).

Digitaalinen ympäristö voi valistaa, viihdyttää ja kouluttaa meitä. Se voi auttaa meitä innovoimaan, luomaan, ansaitsemaan elantomme, olemaan yhteydessä muihin ja vaikuttamaan. Koska digitaalisen ympäristön mahdollisuudet ovat valtavat, meidän olisi suhtauduttava vakavasti myös oikeuksiimme ja niihin liittyviin velvollisuuksiimme digitaalisina kansalaisina. Minna Aslama Horowitz listaa seitsemännessä artikkelissa tahoja, jotka tukevat digikansalaisten oikeuksia:

  • YK luo pohjan perusperiaatteille ja kansainvälisille foorumeille, joilla voimme keskustella oikeuksistamme. 
  • EU tarjoaa tukea erilaisilla lainsäädäntöaloitteilla.
  • Kansalaisyhteiskunnan järjestöt ja ryhmät ovat usein edelläkävijöitä digitaalisiin haittoihin ja ongelmiin puuttumisessa.
  • DigComp 2.2 antaa meille myös puitteet ymmärtää, millaisia digitaalisia kansalaistaitoja tarvitsemme.

Kahdeksannessa luvussa Minna Aslama Horowitz esittelee Claire Wardlen ja Hossein Derakhshanin luomaa informaatiohäiriöiden viitekehystä, jossa erotetaan toisistaan erityyppiset sisällöt niiden käyttötarkoituksen perusteella (virheellinen, vääristelty ja vahingollinen informaatio).

Faktabaarin vastaava päätoimittaja Joonas Pörsti kertoo yhdeksännessä luvussa poliittisen propagandan olevan laaja-alaista vaikuttamista, jonka päämääränä on saada kohdeyleisö toimimaan propagandistin asettamien tavoitteiden mukaisesti. Propagandan tunnusmerkki on psykologinen manipulaatio, jonka välineenä käytetään tyypillisesti disinformaatiota eli tarkoituksellisesti levitettyä harhaanjohtavaa informaatiota

Vastalääkkeeksi propagandaan Joonas Pörsti suosittelee faktantarkistusta, digitaalista informaatiolukutaitoa sekä ymmärrystä propagandan tekniikoista. Propagandan vaikutusta voi heikentää paljastamalla jo ennalta siinä käytettyjä menetelmiä, jolloin manipulointi menettää tehoaan yleisön jättäessä propagandistiset viestit omaan arvoonsa.


Faktabaarin faktantarkistaja Pipsa Havula avaa kymmenennessä luvussa faktantarkistajien työtapoja ja ehdottaa, mitä sosiaalisen median käyttäjät voisivat oppia faktantarkistajilta.  

Faktantarkistaminen on prosessi, jossa tarkistetaan, pitääkö julkisuudessa esitetty väite paikkansa vai ei. Tarkistettu tieto auttaa erottelemaan virheelliset, vääristellyt ja harhaanjohtavat tai huonosti perustellut väitteet luotettavasta ja todenperäisestä tiedosta. On silti syytä muistaa, ettei väitteiden tulkitseminen ole aina yksiselitteistä ja myös tosiasioita voidaan tulkita eri tavoin. Tästä syystä faktantarkistuksissa pyritään mahdollisimman läpinäkyvästi osoittamaan, mistä tiedot ovat peräisin, jotta lukija voi itse arvioida lähteiden luotettavuutta ja muodostaa oman mielipiteensä asiasta. Lisäksi Pipsa Havula esittää havainnollisesti, miten kuka tahansa voi tarkistaa kuvien ja videoiden oikeellisuuden.

Yhdennessätoista luvussa Faktabaarin perustaja ja NORDIS (Nordic Observatory for Digital Media and Information Disorder)-yhteyshenkilö Mikko Salo pohtii faktantarkistuksen eettisiä kysymyksiä ja käy lyhyesti läpi faktantarkistajien hyvää journalistista tapaa täydentävien eettisen koodistojen kehityshistorian. Hän antaa kuvan faktantarkistajien lähtökohdista informaatiohäiriöiden arviointiin kansalaispalveluna ja kertoo miten tavallinen kansalainen voi tunnistaa eettiseen avoimuuskoodistoon sitoutuneen faktantarkistajan Suomessa ja kansainvälisesti. 

Faktabaarin edustaja Kari Kivinen on ollut mukana Stanfordin yliopiston koordinoimassa projektissa, jossa kansainvälinen asiantuntijaryhmä tarkasteli, miten tiedekasvatuksen tulisi vastata tieteellisen tiedon ja tieteellisen todistusaineiston väärinkäytön aiheuttamiin haasteisiin. Raportissa pohditaan muun muassa, miten sosiaalisessa mediassa esitettyjä tieteellisiä väitteitä voidaan todentaa ja miten arvioida väitteen esittäneen henkilön pätevyyttä alan asiantuntijana.

Kari Kivinen esittelee kahdennessatoista luvussa kriteereitä, joiden avulla voi arvioida tutkijoiden asiantuntemusta. Lisäksi hän esittelee päätöksentekokaavion tieteellisen väitteen arvioinnin helpottamiseksi.

Tutkittu tieto on paras tämänhetkinen käsityksemme asioista. Se ei ole kenenkään mielipide tai henkilökohtainen kokemus, vaan se on syntynyt järjestelmällisen prosessin tuloksena. Se muuttuu ja täydentyy uusien tutkimustulosten myötä ja ymmärryksen lisääntyessä.  Internetistä on löydettävissä paljon tutkittua tietoa ja luotettavia tiedonlähteitä.

Algoritmi-käsite yhdistetään usein verkkopalvelujen ja sovellusten toimintoihin. Algoritmi on kuitenkin alun perin matemaattinen käsite. Algoritmilla tarkoitetaan silti yleensä pohjimmiltaan samaa asiaa: se on sarja toimenpiteitä, joilla ratkaistaan tietty ongelma tai tehtävä. Harto Pönkä kertoo kolmannessatoista luvussa erilaisista algoritmeista ja niiden toiminnasta esimerkiksi Facebookissa. Algoritmeilla on vaikutusta niiden käyttäjien toimintaan ja useimmiten tämä vaikutus nähdään siinä, millaista sisältöä käyttäjille suositellaan. Verkko- ja somepalvelujen liiketoiminta perustuu yleensä mainosrahoitteisuuteen eli siihen, että käyttäjät klikkaisivat heille kohdennettuja mainoksia. Tätä luonnollisesti edistää se, että he viihtyisivät palveluissa mahdollisimman pitkään. Siksi on selvää, että algoritmit on viritetty edistämään juuri tätä, vaikka palvelut eivät sitä omaehtoisesti tuo esiin. Käyttäjien yksityisyyden kannalta tärkeintä olisi tietää, millä kaikilla tavoilla heidän henkilötietojaan käytetään algoritmeissa. EU:n uudet lakipaketit ovatkin edellyttämässä nettijäteiltä aiempaa suurempaa avoimuutta algoritmien toiminnasta. 

Yksityisyys on yksi tärkeimmistä digiajan perusoikeuksista. Se perustuu yhtäältä kansallisiin lakeihin ja Euroopan unionin säännöksiin kuten EU:n yleiseen tietosuoja-asetukseen (GDPR) sekä toisaalta kansainvälisiin sopimuksiin ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Yksityisyydellä tarkoitetaan ennen muuta yksityiselämän, kodin ja viestinnän suojaa, mutta digitaalisessa ympäristössä on tarkoituksenmukaisempaa puhua tiettyyn henkilöön liittyvistä tiedoista eli henkilötiedoista. Tällöin kyse on datasta, joka tallentuu käyttämiimme digitaalisiin laitteisiin ja palveluihin kuten hakukoneisiin ja sosiaalisen median alustoihin. Luvussa 14 Harto Pönkä tutustuttaa meidät aktiivisen ja passiivisen digitaalisen jalanjäljen saloihin. 

Voidakseen olla täysivaltainen toimija digitaalisessa ympäristössä ja kyetäkseen hallitsemaan niissä yksityisyyttään, on tunnettava, miten eri tavoin käytetyt laitteet ja palvelut keräävät tietoa meistä käyttäjistä. Lisäksi on hyvä osata huomioida muiden käyttäjien yksityisyyteen liittyvät asiat, jotta ei tarkoituksettomasti kavenna heidän yksityisyyttään digitaalisessa ympäristössä. Artikkelista löytyy vastaus mm. seuraaviin tärkeisiin kysymyksiin:

  • Mille tahoille omia tietoja on turvallista antaa?
  • Kuinka evästeet toimivat?
  • Kannattaako sijaintia kertoa?
  • Miten dataa voi poistaa?

Luvussa 15 Sitran johtava asiantuntija Tiina Härkönen esittelee Sitran Digiselvitys-hankkeen ja Digivalta-selvityksen tuloksia. Selvityksissä paljastui konkreettisesti datankeruun ekosysteemien laajamittainen toiminta, lukemattomat eri tahot, jotka käsittelevät dataamme sekä valtava datan määrä, joka meistä syntyy ja joka tallennetaan tuntemattomien yritysten käyttöön. Kummankin selvityksen löydöksenä oli valitettavasti myös se, kuinka huonosti datajättiläiset noudattavat eurooppalaista tietosuojalainsäädäntöä.

Digivalta-selvityksen avulla haluttiin lisäksi ymmärtää, voidaanko datan avulla ja profiileja muodostamalla vaikuttaa myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Sitra on alan asiantuntijoiden kanssa yhteistyössä kehittänyt digitaalisen käyttäytymisen arviointityövälineen – Digiprofiilitestin, joka on tarkoitettu niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Testissä arvioidaan kolmea eri asiaa: tietoja, asenteita ja toimintaa verkossa. Tuloksena saa itseä kuvaavan digiprofiilin ja yksilöllisiä vinkkejä omien tietojen hallintaan.

Sitran Demokratia ja osallisuus -teeman projektijohtaja Jukka Vahti pohtii artikkelissaan luvussa16 ”Digitaalinen sivistys on keskeinen keino puolustaa demokratiaa”, kuinka valjastaa verkon voima tukemaan ja uudistamaan demokratiaa. Mediaympäristön nopean muutoksen myötä on syntynyt lukuisia uusia yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoja ja uudenlaisia digitaalisen vallan muotoja. Tämä on tehnyt päättäjän ja kansalaisen, vaikuttajan ja vaikutettavan sekä viestien lähettäjän ja vastaanottajan rajat aiempaa sumeammiksi. Sosiaalisessa mediassa disinformaatiolla hämmennystä levittävä trolli käyttää verkostomaista valtaa siinä missä aktiivinen kansalainen, joka organisoi verkossa apua vaikkapa sotaa pakeneville ihmisille. Sama pätee myös systeemitasolla: Digitalisaatio ja verkostomaisen vallan eri muodot voivat vauhdittaa yhteiskunnan kehitystä demokraattiseen tai epädemokraattiseen suuntaan. 

Sitran nelivuotisen Digitaalinen valta ja demokratia-projektin tavoitteena on lisätä ymmärrystä verkostomaisen, digitaalisen vallan luonteesta ja etsiä keinoja valjastaa tuota valtaa – verkon voimaa – demokratian uudistamiseen.

Demokratia perustuu siihen, että eri ihmisillä ja väestöryhmillä on riittävän yhteneväinen käsitys todellisuudesta ja myös totuuspyrkimys, eli halu tietää, mikä on totta ja kyky muodostaa oma mielipiteensä saatavilla olevan tiedon perusteella.   Kriittinen digitaalinen informaatiolukutaito ja vielä laajemmin digitaalinen sivistys ovat tämän suhteen avainasemassa. Kyky muodostaa mielipiteitä tiedon avulla on perusedellytys yhteiskunnalliselle osallistumiselle. 

Tämä julkaisu on on osa EDMO NORDIS -hanketta.

Siirry lukemaan opasta tästä linkistä.

Lataa Digitaalinen informaatiolukutaito-opas (PDF)

info@faktabaari.fi